Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
Tulikukan hevostila ♥ Muistoja TuKusta ♥ Päiväkirja Päiväkirja (vanha)

PÄIVÄKIRJA

1.4.2011

 Olimme etsimässä uutta ratsastuksenopettajaa suurentuneiden tuntimäärien vuoksi ja olimme yhdessä muiden opettajien kanssa päättyneet yksimielisesti Marjaanaan. Enää hänen oli vain pidettävä näytetunti.

 

   Tuntilista:

Ilona – Stepp

Marco – Ruby

Vanessa – Bonnie

Vilma – Taza

Sofia – Wega

Noora – Greta

 

   Katselin hiljaa katsomossa, kun koeryhmä ravaili jo voltteja ja ympyröitä. Sitten itse tunti alkoi oikein todenteolla: pohkeenväistöä ravissa. Näin Marcon mutristavan suutaan, mutta hän ei kuitenkaan sanonut mitään. Marco ei pitänyt monimutkaisista koulukiemuroista, riitti kun vain oltaisiin ravailtu pitkin uraa. Tehtävän aloittivat Sofia ja Wega. He asettivat riman hyvin korkealle lennokkaalla ja täydellisyyttä hipovalla suorituksella. Oli ilo silmällä katsoa noiden kahden työskentelyä, sillä heidän yhteistyö todella pelasi. Taza yritti tapansa mukaan rynnätä läpi tehtävän, mutta Vilma ei päästänyt ponia niin helpolla. Marjaana neuvoi kärsivällisesti jokaista ratsukkoa ja kierros kierrokselta pohkeenväistö alkoi näyttää jo hyvältä! Bonnie osoittautui tunnin haastavimmaksi poniksi. Se tuppasi siirtymään väistössä käyntiin ja heitti heti pari isoa pukkia, kun raippa lämähti sen lautasille. Ja poni siirtyi takaisin raviin, kun itse tehtävä oli jo ohi. Vanessa yritti naama punaisena tehdä parhaansa, mutta Bonniella oli todella huono päivä. Marjaana ei enää jaksanut katsella mokomaa laiskottelua vaan haki juoksutusraipan seinän vierestä. Johan tuli ratsukkoon vauhtia! Katsoin ylpeänä myös Ilonan ja Steppin suoritusta. Ilonalla oli omakin hevonen, mutta halusin hänet tunnille mukaan, sillä Steppille teki hyvää päästä kunnolla töihin. Huomasin Marcon puolestaan laiskottelevan pohkeenväistössä, he tekivät sen hyvin, mutta olisivat osanneet tehdä sen paremminkin. Marjaanakin huomasi ilmeisesti heidän potentiaalinsa, sillä hän patisti patistamistaan poikaan ja viimein Marco näytti yrittävän edes jotenkin tosissaan.

   Välikäyntien jälkeen he aloittivat kolmikaarisenkiemurauran. Noora, joka oli selviytynyt hyvin pohkeenväistössä, koki haasteita kolmikaarisessa. Greta taipui huonosti kaarteissa ja tuli muutenkin lapa edellä. Marjaana kehotti heitä tekemään voltit joka kaarteeseen, jotta Greta alkaisi lämmetä – muuten tulisi hankaluuksia, kun sama tehtäisiin laukassa. Ruby oli jo päättänyt alkaa tehdä kolmikaarisen laukassa ja Marcolla oli siinä piteleminen. Olisin toivonut, että Ruby olisi voinut antaa hieman energiaansa Bonnielle. Seuraavaksi piti tehdä sama laukassa. Jokaisessa kaarteessa ravin kautta laukanvaihto. Tässä tehtävässä Bonnie pääsi viimein näyttämään kyntensä. Tamma oli hyvä laukannostoissa ja nopeissa vaihdoissa ja tässäkin tehtävässä se kuumeni liikaa. Raviin siirtymiset oli haastavia, kun Bonnie olisi tahtonut jakaa laukassa koko homman.

  ”Nyt se sitten päätti vai liikkua?” Marjaana ihmetteli.

   Stepp ja Wega hallitsivat homman mainiosti ja en voinut olla kuin ylpeä niistä. Rubykin pääsi viimein laukkaamaan ja Bonnien tapaan, silläkin oli vaikeuksia siirtyä raviin. Marco sai tehtäväkseen tehdä ylimääräiset voltit kaarteisiin, jonka aikana hänen pitäisi saada laukka vaihtumaan. Viimein palaset alkoivat loksahtaa paikalleen ja meno alkoi näyttää jopa hyvältä. Marjaanalla oli hyvin pätevät ohjeet ja kommentit, eikä hän hermostunut, vaikka kaikki ei mennyt heti niin kuin hän oli suunnitellut.

   Loppuravien ja -käyntien aikana lähdin käymään toisella puolella maneesissa. Siellä Jasmin työskenteli parhaillaan Yön kanssa. Jasmin oli laittanut muutaman puomin pitkälle sivulle puoliympyrän muotoon ja juoksutti Yötä liinassa niiden yli.

   ”Koulutus näyttää edistyvän” tokaisin.

   Jasmin siirsi Yön käyntiin ja käveli lähemmäs minua. ”Se on oppinut jo nostamaan jalkojaan puomien päällä, eikä vain laahusta yli”, Jasmin vastasi ja rapsutti varsaansa ylpeänä.

   ”Miten muu koulutus on mennyt?”

   ”Se ei enää niin välitä, jos laitan satulahuovan sen päälle, mutta vyötä se kammoaa, vaikka se roikkuisi vain löysästi sen ympärillä”.

   ”Oletko kokeillut suitsia?”

   Jasminin ilme kirkastui. ”Se onnistui heti paremmin, kun sivelin kuolaimiin vähän siirappia”. Yö pökkäsi Jasminia pienellä turvallaan ja tyttö horjahti. ”Hah, meidän pitää näköjään jatkaa harjoituksia”.

   Jasmin talutti varsan takaisin keskelle maneesia ja juoksutusraipan avulla siirsi sen raviin. Katsoin kuinka Yö ravasi mallikkaasti puomien yli ja lähdin sitten tallin toimistoon. Hetken päästä Marjaana koputti oveen ja avasi sen varovasti. ”Pyysit minua tulemaan tänne, kun olen pitänyt tunnin”, hän sanoi seisoen selkä suorana.

   ”Meidän pitäisi allekirjoittaa työsopimus”.

12.3.2011

Menin pikkutalliin moikkaamaan Viggoa. Se hörähti innoissaan huomatessaan minut. Avasin sen karsinan oven ja ori oli heti vastassa kerjäten huomiota ja silityksiä.

   ”Mitä poika”, kuiskasin hellästi ja rapsutin sitä otsasta, mistä tiesin sen pitävän eniten. Viggolla näytti kuitenkin olevan meno päällä, joten sitä ei kauaa huvittanut seisoskella paijattavana. Se tuijotti haikeana avonaiselta karsinanovelta jonnekin kaukaisuuteen.

   ”Haluaisit mennä vai ulos? kysyin mietteliäänä.

   Viggo höristi korviaan kuin ymmärtäen kysymykseni ja katsoi minuun tummilla silmillään. Sujautin riimun sen päähän ja Viggon kaviot kopisivat niiden osuessa tallin betonilattiaan. Lähdimme kulkemaan metsää kohti ohittaen tyhjät ja lumiset laitumet. Pidin narua löysällä, jotta Viggo voisi venyttää kaulaansa ja tutkia tienpientareita. Pääsimme metsän laitaan, kun kuulin jonkin toisen hevosen kavioiden kopsetta. Mutkan takaa ilmestyi Viki ratsastaen lehmänkirjavalla Pandalla. Viggo hörisi jälleen innoissaan ja lähti kävelemään ravaavaa Pandaa vastaan. Ystävykset tervehtivät toisiaan hellästi.

   ”Liikuttamassa papparaista vai?” Viki kysyi nyökäten Viggoon päin.

   Nyökkäsin. ”Kukaan ei ole oikein ehtinyt liikuttamaan sitä ja tiedäthän sinä Viggon, se sekoaa täysin jos ei pääse joka päivä kunnolla jaloittelemaan.” 

   ”Olisin voinut lähteä mukaan, mutta minulla on kiire sukujuhliin”, Viki pahoitteli.

Hymyilin hänelle ymmärtävästi ja jatkoimme Viggon kanssa polkua eteenpäin. Ei minua haitannut, vaikka Viki ei päässytkään, sillä rehellisesti sanottuna kaipasinkin kahdenkeskeistä aikaa rakkaan Viggoni kanssa. Tunsin monesti syyllisyyttä, etten ehtinyt viettää sen kanssa enempää aikaa, sillä sen Viggo olisi täysin ansainnut. Sehän oli tehnyt monet vuodet kovasti töitä miellyttääkseen minua, enkä ollut koskaan joutunut pettymään siihen. Viggon kaltaista hevosta ei ollut toista maanpäällä ja nykyinen ykköshevoseni Leevi oli ihan toista maata. Molemmat olivat superpotentiaalisia, mutta muuten kuin yö ja päivä. Viggo oli kaikin puolin enkeli ja herrasmies, kun taas Leevi tuntui joskus olevan itse piru. Sillä oli paljon häijympi luonne ja monet pelkäsivätkin sitä. Olin kuitenkin oppinut valjastamaan Leevin energian oikeisiin kohteisiin. Minulle se ei enää kauheasti viitsinyt pelleillä, sillä se tiesi, ettei voisi voittaa minua.

 

   Pandan kadotessa ratsastajineen mutkan taakse minun teki kauheasti mieli itsekin ratsastaa. Pysäytin Viggon ja ponnistin itseni sen selkään – kiittäen mielessäni, ettei ori ollut mikään lähes kaksimetrinen järkäle. Viggo kulki rauhallisesti omaa tahtiaan tienlaitaa pitkin ja istuin sen selässä riimunnaru kädessäni ja nautin vain maisemista. Käännyimme tutulle laukkasuoralle, mutta en halunnut rasittaa Viggoa näin heti, joten annoin sen vain ravata rauhallisesti – johon ori suostui hyvin vastahakoisesti. Nostin sillä kuitenkin ravin aika pian. Orin ravi oli niin pehmeää! En ymmärtänyt miten joku oli sanonut sen ravia pompottavaksi. Lumi vain pöllysi sen jaloissa ja lintujen viserrys kuului kauempaa. Nykäisin kevyesti narusta ja hevonen allani oli hetkessä takaisin käynnissä. Nyt käynti ei ollut enää rauhallista, vaan se oli muuttunut hieman levottomasti. ”Tiedän, että tämä mummovauhti jo kyllästyttää sinua”, vastasin Viggolle.

   Kävelimme hyvän matkaa eteenpäin, kunnes tulimme uudelle laukkasuoralle ja tällä kertaa hölläsin vain vähän narusta ja hetkessä Viggo kiiti pitkin tietä lennokkain askelin. Otin sen harjasta kiinni ja kylmä tuuli tervehti meitä. Maastossa laukkaamisesta saa sellaisen kokemuksen, jollaista ei mistään muusta asiasta saa. Maisemat vilahtelevat ohi ja tuntee vahvat lihakset allaan. Tältä intiaaneista varmaan tuntuu laukatessaan villeinä preerialla. Päähän ei samaan aikaan mahdu mitään muuta ajatusta kuin ajattelee vain ihanaa tunnetta, joka valtaa mielen ja kehon. Kaikki hyvä kuitenkin päättyy aikanaan ja jouduin siirtämään Viggon takaisin raviin. Pärskähdellen ja viskoen päätään se viimein suostui hidastamaan. Arvion tallille olevan matkaa noin 15 minuuttia, joten ravailimme hetken aikaa, kunnes siirsin oriini käyntiin ja leppoisasti se tallusteli tuttua tietä pitkin, mitä se oli kulkenut jo monia tuhansia kertoja vähintään.

18.2.2011

Olin lupautunut esittelemään Anitalle (Narnian uudelle omistajalle) tallin maastoja ja sen vuoksi pelkästään suitsin Pepen ja Martinin ja talutin ne yksäritallin eteen. Huusin Anitaa kovaan ääneen. Pian oviaukosta pisti ulos uteliaan pitkätukkaisen tytön kasvot. Anitan silmät laajenivat hämmennyksestä hänen tajutessaan ketä minulla oli vieressäni.

   ”Noillako me mennään?” hän kysyi uskomatta vieläkään silmiään. ”Luulin, että ottaisimme jotkut ponit tai vastaavat”.

   Naurahdin huvittuneena. ”Turha luulo. Näiden jättiläisten selässä on paras tutustua maastoihin”, sanoin ja taputin Pepeä reippaasti kaulalle. Sitten talutin hevoset puomin viereen.

   ”Ota sinä vaikka Pepe, se on maailman luotettavin kumppani”, lisäsin vielä Anitan selvästikin epäröidessä.

   Anita otti kuitenkin helpotuksekseni ohjat reippaasti käteensä ja katsoi Pepeä kunnioittavasti niska kenossa. Sillä aikaa näytin mallia, miten kiivetään shiren selkään, jolla ei ole edes satulaa. Kiipesin – kirjaimellisesti – Martinin selkään puomin päältä. Jäljitellen minua Anitakin istui pian tukevasti oman ratsunsa selässä.

   ”Hui, täältähän on korkea pudotus”.

   ”Noh, et sinä sieltä voi millään pudota, paitsi tahallaan”.

   ”Ja tämä on niin leveä! Aluksi ajattelin, että Narnia on hieman leveämpi kuin ponit tavallisesti, mutta tämän jälkeen se tuntuu varmaan aliravitulta”.

   ”Hah! Nyt mennään!”

   Käänsimme hevoset maaston suuntaan, mutta emme ehtineet ottaa kuin pari askelta, kun Sofia ja Noora juoksivat meitä vastaan.

   ”Te olette lähdössä maastoon näiden kanssa!” Sofia huudahti ja taputti Martinia kaulalle leveästi hymyillen.

   ”Odottakaa meitä!” Noora puhkui ja veti Sofian mukaansa.

   Näin heidän pinkovan täyttä häkää pikkutallin suuntaan. Kohautin harteitani Anitalle ja lähdimme kävelemään eteenpäin. Pysähdyimme odottamaan heitä laidunten viereen ja ei aikaakaan, kun Duke liittyi joukkoomme molemmat tytöt selässään.

   ”Ette sitten voineet ottaa molemmille omaa hevosta”, huomautin.

   ”Tää on näin hauskempaa”, Noora hihkaisi ja Sofia vain hymyili leveästi hänen takanaan.

   Lähdimme siis sillä kokoonpanolla maastoon.

   Laskeuduimme mm. katsomaan hiekkakuppaa, jossa olivat osa niistä kuuluisista kansallisentason esteistä. Anita ei uskaltanut kokeilla laukkaamista – saati sitten hyppäämistä Pepellä – joten kipusimme pian takaisin ylös. En voinut syyttää Anitaa rohkeuden puutteesta, sillä vaati kovaa kanttia kokeilla hyppäämistä ilman satulaa, varsinkin jos sattui istumaan kaksi metriä korkean shiren selässä. Pepen laukka on muutenkin isoa, eivätkä kaikki pysty istumaan siinä edes satulan kanssa. Sitä paitsi tarkoituksena ei ollutkaan alun perin tulla hyppäämään, vaan tekemään rauhallinen retki luonnon helmaan. Kävelimme läpi melkein kaikki mahdolliset reitit: hiekkatiet, metsäpolut, kalliot, pellot… kävimme jopa rannassa, mutta kenenkään ei jostain syystä tehnyt mieli uimaan – olisikohan syynä ollut viidentoista asteen pakkanen? Olimme jättiläisten kanssa noin kymmenen metrin päässä tallista, kun meitä vastaan laukkasivat Jenny ja Pirre!

   ”Saanko arvata”, Noora kysyi jatkaen odottamatta vastausta. ”Olivia on ollut pitämässä hauskaa”.

   Olivia asui yksäripuolella, mutta jotenkin sen aina piti mennä alatalliin päästämään siellä olevat hevoset vapaiksi. Tamman kaverithan ne tietenkin siellä olivat. Sofia hyppäsi saman tien alas Duken selästä, joka alkoi hermostua vapaina laukkaavista poneista. Hän otti taskustaan rapisevan pussin ja maiskutteli ponien suuntaan. Jenny, ikuinen ahmatti, haistoi heti herkut ja ravasi suoraan Sofian naaman eteen.

   ”Älkää kokeilko kotona”, Sofia sanoi leikillään antaessaan namin Jennylle ja hinasi itsensä ponitamman selkään.

   Jenny seisoi hetken hämillään painosta selässään, mutta tuntiessaan tutut pohjeavut selässään se alkoi tallustella kiltisti meidän mukana tallille. Tamma tiesi kuka sillä selässä oli, eikä sillä ollut aikomustakaan alkaa vääntää kättä Sofian kanssa. Pirreä emme edes yrittäneet saada kiinni, vaan se laukkaili mukanamme pitkin tienposkia. Tallipihasta kuului mekastusta ja näky oli aika kaoottinen. Poneja juoksenteli vapaina ihmisten yrittäessä ottaa niitä kiinni. Neuvoja sateli joka taholta, mutta kaikki tuntuivat rauhoittuvan nähdessään meidät.

   ”Olivia on taas metkuillut”, Vilma selitti hengästyneenä juostessaan meitä vastaan.

   ”Huomasimme”, Sofia vastasi Jennyn selästä.

   ”Ai, sä vaihoit vähän pienempää hevoseen”, Viki huomasi tupsahtaessaan paikalle. ”Tuliko korkeanpaikankammo?” hän vitsaili.

   ”Ajattelin, että jonkun täytyy tehdä näille karkureille jotain, kun täällä se ei näköjään onnistu”, Sofia piikitteli takaisin.

   ”No eiköhän mentäisi auttamaan muita”, keskeytin heidän kinastelunsa.

   Sofia ratsasti tallin eteen, hyppäsin oven edessä sen selästä pois ja katosi talliin taluttaen Jennyä sen otsaharjasta. Vilkaisin pihamaalle yrittäen arvioida karanneiden ponien määrää. Siellä näytti juoksentelevan ainakin vielä Creamy, Taza, Pirre, Lea, Mimi ja Bonnie. Onneksi hevoset harvoin katosivat pihapiiristä kokonaan, niistä oli liian hauskaa jekuttaa tyhmiä ihmisiä oveluudellaan.

   ”Meidän on paras viedä nämä korstot talliin ja tulla sitten auttamaan”, määräsin.

   Kun palasimme, oli talliväki saanut jo kiinni Pirren, Lean ja Mimin.

   ”Minä keksin hyvä idean!” Viki huudahti. ”Nythän on hevosten ruoka-aika?”

Nyökkäsin hänelle hyväksyvästi, sillä aloin tajuta, mitä hän ajoi takaa. Viki käväisi tallissa ja tuli ulos työntäen kottikärryjä, jotka olivat täynnä heinää. Tallista kuului hirveä meteli hevosten hirnuessa ja paukutellessa karsinoitaan. Hyvä puoli oli, että myös karkuriponit kiinnostuivat välittömästi ja ne lähtivät seuraamaan Viki ja kottikärryjä talliin. Kun kaikki ponit olivat sisällä, ovet suljettiin välittömästi, etteivät ne pääsisi takaisin ulos. Viki jakoi ovelasti heinät jokaisen hevosen karsinoihin, joten ei ollut mikään ongelma saada niitä omiin boxeihinsa.

   ”Loistava idea Viki” kehuin muiden toistellessa samaa.  

   Hevosten kiinnisaamisessa oli mennyt sen verran aikaa, että päivä alkoi kääntyä jo illaksi. Yhdessä menimme porukalla leiritupaan lämmittelemään ja sainpa päähäni vielä tilata pizzat koko porukalle kiitokseksi avusta.

   ”Tällaistako täällä aina on?” Anita kysyi uteliaana ja haukkasi palan pizzaa.

   ”Aina joskus”, sanoi salaperäisesti ja hymyilin sitten leveästi.

5.2.2011

Ensilumi oli satanut ja hevosten kaviot kopisivat jäätyneellä hiekkatiellä. Olin luvannut pitää maastoestetunnin Sofialle ja Nooralle, joten kuljin heidän kanssaan kohti läheisiä kenttäkisoissakin käytettyjä esteitä kohti. Siinä samalla hevoset saivat myös alkukäynnit. Reeta ei ollut päässyt kyseisenä päivänä tallille ja Onnin hoitaja oli juuri lopettanut, joten Noora oli lupautunut iloisesti liikuttamaan suokkioriin. Sofian taas olin laittanut hyppäämään harjoituksen vuoksi Nupilla. Olin jo pitkään halunnut, että Nupin olisi joku ostanut, sillä sen ilmiselvä potentiaali meni vain hukkaan tavallisilla tunneilla. Itse olisinkin voinut ottaa sen omakseni, mutta Leevissä ja Nemossa oli muutenkin ihan tarpeeksi tekemistä, vaikka Nemolla oli kaiken lisäksi vielä oma hoitaja.

Yksityistallia jouduttaisiin joka tapauksessa laajentamaan, sillä monia uusia hevosia olisi tulossa talliin vielä ennen vuoden vaihdetta. Soittoja oli tullut myös muutamasta tuntihevosesta, joten joitain tuntihevosia saattaisi muuttaa lähiaikoina myös yksityispuolelle.

Olin ottanut Mintun ja Reetan bordercollie Sannin mukaan metsään ja se juoksenteli vapaana hevosten rinnalla innoissaan. Tulimme muutaman maastoesteen kohdalle, joita olin ajatellutkin.  ”Ensin tukki ja sitten tuo pengereste”, sanoin ja tytöt alkoivat verrytellä nyt ravissa hieman. Paksun tukkiesteen jälkeen maa alkoi viettää loivasti ylöspäin, joka teki seuraavasta pengeresteestä haastavan hypätä. Hevonen joutui käyttämään kaikkia lihaksiaan ja ratsastajan oli osattava tasapainottaa hevosta ilman, että häiritsi sitä tarpeettomasti, jolloin hyppy menisi täysin pieleen. Tiesin, että Onnille nuo pienet esteet olivat lastenleikkiä, mutta Nooralla olisi hieman enemmän vaikeuksia pysyä rytmissä. Noora oli nimittäin tottunut ratsastamaan kapealla ja yliherkällä Ódinillaan, mutta Onni oli täysin toista maata. Sillä ei ollut kauhean kevyet askellajit, eikä se ennakoinut ratsastajan apuja. Onni tuli ratsastaa kunnolla alusta loppuun niin kuin rehellinen suomenhevonen tuli aina.

 Odotuksiani vastaan he lähestyivät estettä hyvässä rytmissä ja Onni hyppäsin esteen kepeästi yli reilulla ilmavaralla. Nuppi sen sijaan hangotteli hieman Sofian apuja vastaan, mutta suostui lopulta hyppäämään esteen, joskin hieman laiskasti. ”Sofia saa tulla heti perään nämä kaksi tukkiestettä putkeen”.

Tukit olivat toisistaan reilun viiden metrin päässä, joten Nupin oli pakko venyttää askeliaan, jos se halusi hypätä esteet hyvässä rytmissä. Sofia nosti laukan ja lähestyi ensimmäistä estettä.

 ”Pohkeita!” huusin ja Sofia painoi kantapäät hevosen kylkiin kiinni tiukasti. Nuppi laukkasi nyt rytmikkäästi ja hyppäsi ensimmäisen tukin korvat hörössä. Sofia sai hyvin venytettyä vielä oriin laukkaa ja toinenkin este ylittyi puhtaasti.

  ”Niin sitä pitää”, kehuin ja oli Nooran vuoro. Onni oli jo melkein nukahtanut odotellessaan, joten he saivat vielä tehdä ylimääräisen laukkakierroksen ennen kuin päästin heidät tukkiesteille. Noora sai käyttää aika reippaasti pohjetta, jotta Onni olisi jaksanut pitää vauhdin yllä ja viimeinen hyppy lähtikin aika kaukaa.

   ”Että sellasta”, sanoin nyökytellen.

   ”Miten Reeta oikein pystyy ratsastamaan tällä ja lisäksi vielä Robinilla? Nehän ovat kuin yö ja päivä”, Noora ihmetteli.

   ”Sinulle ainakin tekee hyvää päästä ratsastamaan välillä jollain muulla kuin Ódinilla”, vastasin.

   Hyppyytin heitä vielä monilla muilla esteillä, mutta sitten palasimmekin jo takaisin talliin. 

16.1

Aamutallin jälkeen hain Keijun sen karsinasta ja työskentelin sen kanssa satuloimista puolen tunnin ajan. Se oli jo kehittynyt huimasti, eikä muistuttanut enää niin paljon varsaa kuin aikaisemmin. Lopetettuani Keijun kanssa työskentelyn kello oli jo puoli kahdeksan, joten satuloin saman tien Nemon ja vein sen kentälle, sillä sää oli ollut viimepäivinä hyvin suosiollinen ulkona ratsastamiseen. Tuutti oli luvannut mennä iltapäivällä Nemolla esteitä, joten pysyttelin tällä kertaa koulupuolella, vaikka tiesin, että Nemo olisikin paljon mieluummin halunnut hypätä. Alkuverryttelyjen aikana, joka sisälsi paljon temponvaihteluja, voltteja ja ympyröitä, kentälle saapui ratsastamaan myös Anita ja Narnia.

Narnia oli vasta äskettäin myyty yksityiseksi, mutta silti se oli jo saanut lihasmassaa itselleen ja ori näytti entistä komeammalta. Olisin varmasti itse alkanut kisata Narnialla, jos aikani olisi vain riittänyt, mutta nyt tiesin sen olevan hyvässä kodissa ja pystyisin onneksi seuraamaan jatkuvasti vuoniksen kehitystä, sillä sen ei tarvinnut vaihtaa tallia minnekään. Ratsastettuani tunnin vein Nemon talliin Anitan jäädessä vielä ratsastamaan. Kävelin juuri kohti ylätallia, kun Marco saapui vastaani taluttaen Helmeä, joka veti ravikärryjä perässään.

   ”Ajamaan lähdössä?”

   ”Itse asiassa ajattelin pyytää sinua mukaan. Ajattelin nimittäin käydä raviradalla ottamassa vähän aikaa”.

   ”Mikä ettei”, vastasin ja hyppäsimme molemmat kärryjen kyytiin.

   Helmi käveli metsätietä ripeästi. Lähimmälle raviradalle oli matkaa vain pari kilometriä ja samalla tamma sai sopivan alkulämmittelyn. Sopivan tilaisuuden tullen Marco siirsi Helmen raviin ja tamma suorastaan nautti olostaan. Harja hulmuten se venytti askeliaan porhaltaen eteenpäin tuulen lailla.

   ”Ravaisipa se samalla tavalla myös kisoissa”, Marco sanoi hieman haikeana.

Nyökkäsin myötätunnosta, vaikka tiesin, ettei poika sitä nähnytkään. 

   Raviradalla hyppäsin pois kyyditä ja menin aidan luokse sekuntikello kädessä. Kierroksen jälkeen napsautin kellon päälle niin kuin oli sovittu ja seurasin hiljaisuuden vallitessa heitä. Helmi ravasi paljon hitaammin kuin se oli metsässä juuri äsken ravannut ja tiesin, ettei se voinut johtua siitä, että se olisi ollut väsynyt tai mitään. Tamma oli selvästikin haluton ravaamaan juuri raviradalla. Pysäytin sekuntikellon heidän ravatessa ohitseni ja katsoin kuinka Marco käänsi tamman ympäri ja palasi luokseni. Hänen ilmeestä päättelin, että hän tiesi jo, ettei aika ollut mikään kummoinen.

   ”Ravaisiko se paremmin muiden hevosten kanssa?” kysyin. ”Jos se haluaa vähän kilpailla”.

   Marco pudisti päätään. ”Sitä on jo kokeiltu”, hän vastasi.

   Hyppäsin takaisin kärryjen kyytiin ja lähdimme takaisin tallia päin.

23.12

   Pikkujoulut kolkutti jo ovelle ja huomenna olisi jo jouluaatto! Pakkasta oli aamulla onneksi vain 10'C, ihan hyvä sää pikkujouluille. Tallissa oli jo täysi tohina päällä henkilökunnan ja hoitajien koristellessa yhdessä tallia. Kovaääninen juttelu ja naurunpyrähdyksen kuuluivat kauas asti, enkä voinut olla erottamatta Vanessan kovaa ääntä kaikkien muiden puheiden yli. "Olivian karsinaan saa laittaa vain punaisia koristeita, koska jos ne ovat vihreitä, niin se syö ne! No ihan totta, en mä teitä huijaa!" Kävelin tallin läpi Rositan karsinaa kohti ja kaikki moikkaisivat innoissaan huomatessaan minut. "Lähdetäänkö me pian?" KaLe kysyi nopeasti ja juoksi vierelleni. "Kohta, voisit käydä katsomassa yksäripuolelta, että onko Reeta kohta jo valmis Onnin kanssa." vastasin ja KaLe kiirusti matkaan.

   Tulin viimein Rositan karsinanovelle samaan aikaan, kun -Mellow- tuli sieltä ulos harja kädessä. "Ai, huomenta! Ajattelin jo valmiiksi harjata tamman, niin pääsemme nopeammin lähtemään" tämä sanoi. "Kiitos, hienosti ajateltu" vastasin ja otin riimun karsinanovesta ja pujotin sen tamman päähän. Laitoin vielä riimunnarun siihen kiinni ja sitten talutimme Rositan ulos tallista ja kiinnitimme sen puomiin. Kayla saapui tallista kantaen rekiajelua varten tarvittavia ohjia ja hihnoja. "Olettepa te tänään todella aikaansaavia," sanoin hämmästyneenä. "Eihän minun tarvitse tässä tehdä mitään". -Mellow- ja Kayla vain hymyilivät minulle ja alkoivat samantien laittaa remmejä paikoilleen. "Haen reen" sanoin ja kävelin pikkutalllin. Tom juoksi minut pian kiinni. Yhdessä vedimme takaisin isontallin eteen suuren reen, jonka Mari, Jasmin ja Marco olivat eilen puhditaneet meitä varten. Reeta, KaLe ja valjastettu Onni saapuivat yksäripuolen tallista. "Me olemme jo valmiit" Reeta ilmoitti. "Joo, ei tässäkään enää kauaa kestä, jos joku viitsisi vain huutaa kaikki halukkaat tuolta tallista paikalle" vastasin kiinnittäessäni viimeisiä hihnoja. Tom kiiruhti talliin ja hänen äänensä kaikui suuressa tallissa: "Reki lähtee 3 minuutin päästä!" 

   Melkein kaikki tallin vakituiset kävijät olivat paikalla, joten kesti enemmänkin kuin vain 3 minuuttia suunnitelle, että miten kaikki mahtuisivat rekiin. Lopulta kaikille löytyi sopiva paikka jommasta kummasta reestä ja pääsimme viimein matkaan. Reeta ajoi kärjessä Onnia ja minä olin Rositan ohjaksissa Vanessa vieressäni, joka kärkkyi jatkuvasti tilaisuutta ohjastaa itsekin tammaa. Noin seitsemän hoitajaa oli ahtautunet vilttien alle ja kylkikyljessä he yrittävät olla palelematta. Joululaulut kaikuivat pitkin metsiä ja mantuja, kun lauloimme matkalla muutamia kaikkien tuntemia juolulauluja. Annoin myös Vanessan ohjastaa rekeä yhden suoran ajan sekä päästin myös Hannan ohjaksiin. Huomasin myös toisessa reessä Reetan antavan ohjat vieressä olevalleen tytöllä, mutta en erottanut kuka se oli.

   Palelevat hoitajat kiiruhtivat välittömästi reestä päästyään kerhohuoneeseen ja Reeta katosi yksityistalliin Onnin kanssa. Mari ja Jasmin olivat tallilla odottamassa meitä ja lupasivat hoitaa Rositan, jotta pääsisin itsekin lämmittelemään. Piparin tuoksu pöllähti minua vastaan aukaistessani kerhohuoneen oven. "Glögiä?" Kurre kysyi ja ojensi vastaustani odottamatta höyryävän mukin käteeni. Hörpin tulikuumaa glögiä kiitollisena ja katsoi, kun hoitajat melusivat keskenään ja nauroivat juuri jollekin mitä Mini oli sanonut. "Onko kukaan vielä valmis palaaamaan tuonne hyytävään ulkoilmaan?" keskeytin heidän juttunsa juotuanin glögini loppuun. Tunsin kuinka aloin taas lämmetä. "Joo!" hoitajat huusivat. "Mitä te sitten vielä täällä teette? Hevoset vaan kuntoon!" sanoin mukamas moittien ja hoitajiin tuli vauhtia. Oli hiihtoratsastuksen aika.

   Hoitajat saivat kylmää kyytiä - niin ratsastajat kuin hiihtäjätkin. Eikä muutamalta pyllähdykseltäkään säästytty. Rohkeimmat hiijhtäjät kokeilivat pientä hyppyriä ja muut saivat nauraa kippurassa heidän yrittäessä selvitä sen kunnialla. Tyylipisteitä jaettiin ahkerasti kaikille uhkarohkeille. Yli tunnin päästä väki näytti sen verran väsähtäneeltä, joten päätin että oli aika palata talliin. Jaoimme jokaiselle tallin hevoselle omenat ruokakuppeihin, jossa kestikin vähän aikaa, mutta viimein me kaikki keräännyimme leiritupaan, jonne Tom oli jo valmiiksi virittänyt tulen takkaan. Hyvin nopeasti takit ja ulkohousut lensivät huoneen nurkkaan ja kylmyys kaikkosi. Jasmin, Mari ja Marco olivat jakamassa tuoreita pipareita ja torttuja sekä juotavaa. Hetken aikaa leirituvassa vallitsi syvä hiljaisuus ja kuului vain tyytyväinen rouske. 

   Sen hiljaisuuden tosin rikkoi aika pian Vanessa kysymällä: "Saadaanko me ne lahjat jo?"  

12.11

   Lauantaisin oli hevosten läpiratsastus, jotta ne pysyisivät edes jotenkin herkkinä avuille ja, jotta niiden todellinen osaaminen ei ruostuisi. Esimerkiksi alkeiskursseilla ymmärrettävästi ratsastajat eivät vielä osaa ratsastaa niin hyvin ja silloin hevosten potentiaali menee hukkaan, elleivät ne joudu tekemään aina silloin tällöin kunnolla töitä. Tällä kertaa läpiratsastuksen olivat suorittamassa lisäkseni Minttu, Katariina, Noora, Sofia, Tom, Jasmin, Marco, Vilma ja Viki. Vaikka meitä olikin näin paljon, niin kaikkien hevosten läpikäymisessä meni melkein koko päivä. Vilmalla ja Vikillä oli eniten ratsastettavia, sillä vain he olivat tarpeeksi pieniä menemään Nellien ja Gimlin kaltaisilla pienillä poneilla. Ainoastaan Nooran saattoi laittaa jollekin isokokoiselle ponille kuten Bellalle, mutta muuten kaikki me muut menimme hevosilla. Onneksi suurin osa hoitajista oli tapansa mukaan paikalla nopeuttaen aika paljonkin urakkaamme. Hoitajien tehtäväksi jäi satuloida meille hevoset ratsastus valmiiksi, he toivat ne myös maneesiin sekä veivät lopuksi takaisin karsinoihinsa. Puheluni Aneten kanssa, joka oli tuomassa seuraavalla viikolla oman hevosensa yksityiseksi talliin, venyi sen verran, että kun viimein ehdin talliin, niin kaikki olivat jo ehtineet ratsastaa ensimmäiset hevosensa ja olivat juuri tuomassa niitä talliin. Elvis odotti karsinassaan jo valmiina ja nappasin sen mukaani. Elviksestä huomasi helposti, ettei se ollut joutunut tekemään kauheasti töitä viime tunneilla, koska se hangoitteli apuja vastaan aika taistelunhaluisesti. 15 minuutin ratsastuksen jälkeen ratsastukseni tulos alkoi näkyä ja Elvis rentoutui ja vastasi apuihini taas normaalisti. Vein Elviksen talliin Kukkikselle, joka sitä jo odottikin valmiina purkamaan oriin varusteet. Hanna taas odotti Kipinän karsinassa lehmänkirjavan ruunan ohjat kädessään. Kävellessäni tallin läpi Kipinä perässäni näin Rositan pyörivän karsinassaan jo ylienergisenä. Se potkaisi oveaan jalallaan. ”Voitko käydä juoksuttamassa Rositaa kentällä ennen kuin se hajottaa karsinansa oven kokonaan?” kysyin Miniltä, joka näytti sillä hetkellä toimettomalta nyt kun Viki oli juuri käynyt hakemassa häneltä Bonnien. Mini vastasi myöntävästi ja katosi satulahuoneeseen liinaa hakemaan minun suunnatessani matkani takaisin maneesiin. Kipinä oli kokeneemman ratsastajan unelma ratsastaa, sillä ei tehnyt kaikkea ratsastajan puolesta. Kipinä ravasi juuri peräänannossa, kun näin sivusilmällä Nooran laskeutuvan Tompan selästä maneesin keskellä. ”Mitäs nyt?” kysyin häneltä uteliaana. Noora löysäsi satulavyön ja otti ohjat pois Tompan kaulalta. ”Ei tätä mielestäni tarvitse läpiratsastaa”, Noora vastasi ja loi minuun merkitsevän katseen ennen kuin lähti hakemaan toista hevosta tallista. Olin kyllä jo vähän uumoillutkin tätä, sillä Tuutti ratsasti niin ahkerasti Tompalla, että olisi ollut ihme, jos Tomppa olisi ruvennut hankalaksi.

3.11.2010

Kirsikka oli vasta tullut talliin päivä aikaisemmin, kun Jasmin pyysi päästä puheilleni innoissaan.Olin todella otettu, kun hän pyysi minua testaamaan ensimmäisenä Kirsikkaa. Tamma seisoi rauhallisena paikoillaan, enkä jaksanut alkaa säätää jalustimia sopivan mittaisiksi viidentoista minuutin ratsastuksen jälkeen, joten laitoin ne vain ristiin tamman kaulalle ja lähdimme kävelemään uraa pitkin. Kirsikan käynti oli hyvin miellyttävä istua. Näin sivusilmällä Jasminin nojaamassa tarkkaavaisena kentänlaitaan. Hän itse oli rakastanut tammaan heti, kun sen selkään oli kiivennyt, mutta tiesin hänen odottavan hermostuneena mielipidettäni, sillä tiesinhän kuitenkin yhtä sun toista hevosista. Lyhensin ohjia ja annoin ravipohkeet. Tamma vastasi heti apuihini ja ponkaisi raviin – ehkä liian hätäisesti, mutta sen pystyisi ajan kanssa kyllä korjaamaan. Tein taivutuksia sekä hieman pohkeenväistöä testatakseni nopeasti Kirsikan tason. Se suoritti moitteetta kaikki liikkeet, eikä juurikaan hätäillyt niin kuin olin odottanut suoraan sanoen. Siirsin Kirsikan takaisin käyntiin, tein puolipidätteen ja nostin laukan. Kirsikka nosti päätään kiihtyneenä ja ampaisi matkaan kovaa rynnistäen. Käänsin sen välittömästi voltille ja liikuttelin sen kuolaimia suussa. Vähitellen Kirsikka antoi periksi ja laukkasi nyt maltillisesti niska pään korkeimpana kohtana. Taputin sitä toisella kädellä kaulalle. Laukkasin vielä pitkän sivun ja siirsin Kirsikan käyntiin. Ratsastin kentän laidalle, missä Jasmin jo odottikin jännittyneenä. ”No?” hän kysyi malttamattomana ja piti Kirsikasta kiinni laskeutuessani alas sen selästä.. ”Teinkö hyvät kaupat?” Puistelin enimmät valkoiset karvat housuistani ennen kuin päätin vastata. ”Hieman hätäisesti se tekee asiat, mutta tuolla taidolla ja potentiaalilla te voitte vielä joku päivä olla erittäin arvostettu ja vahva kilpapari”, vastasin hymyillen. ”Niin ajattelinkin”, Jasmin vastasi iloisesti ja vei Kirsikan takaisin talliin.

 

4.9.-10

   Heräsin aamulla jo hyvissä ajoin ennen kuutta. Taloltani oli vain parikymmentämetriä tallille. Avasin tallin ovet, jotta raikas ilma pääsisi sisään ja muutenkin, että ilma vaihtuisi paremmin. Hevoset pärskyivät tallissa jo nälkäisinä ja osa potki karsinansa ovia. Suuntasin kulkuni rehuhuoneeseen ja aloin jakamaan aamuruokia. Olin ehnyt vasta ruokkia puolet ison tallin asukkaista, kun Mari ja Jasmin tapansa mukaan saapuivat auttamaan. Yhdessä olimme pian ruokkineet kaikki tallien hevoset. Yksityistalli oli viimeinen, jonka ruokimme ja jäinkin sinne tutkimaan Jasmin hevosen Juulin jalkaa. Se oli edelleen turvonnut, eikä tamma varannut painoa sille. Juuli oli jo kaksi päivää sitten kompastunut pahasti laitumella ja satuttanut jalkansa. Eläinlääkäkäri oli käynyt samana päivänä tutkimassa tamman, mutta ei ollut luvannut liikoja. Hän oli myös luvannut tulla tänään uudestaan. Jasmin jäi harjaamaan Juulia, kun lähdin moikkaamaan Leeviä. Ori maiskutti tyytyväisenä ruokaansa. Taputin sitä kaulalle, Se oli saanut jo hyvin lihaksia ahkeran harjoituksemme tuloksena. "Ratsastan sinulla myöhemmin", lupasin sille ja jätin Leevin sitten rauhassa syömään.

   Palasin isoon talliin, jonne oli jo hoitajia ilmestynyt. Ensimmäiset tunnit alkaisivat kohta. Hoitajat rupattelivat keskenään hyväntuulisina kahviossa. Minut nähtyään mini tuli ulos kahviosta. "Saanko mennä Outin ja Liinan kanssa maastoon ratsastamaan? hän kysyi. "Meneekö Unelma tai Nekku ensimmäiselle tunnilla? kysyin, sillä se oli alkeiskurssi, joten ratsastajat tarvitsisivat apua kuntoonlaitossa. Mini puisteli päätään ja annoin hänelle luvan mennä Nekulla maastoon, kunhan toisi tämän ajoissa seuraavaa tuntia varten. Hoitajia alkoi tulla ulos kahviosta valmiina harjaamaan hoitohevosiaan, joten vetäydyin pois heidän tieltään toimistoon. Ehdin hoitaa reilun tunnin toimistoasioita ja vastata puheluihin, kun Noora koputti oveen ja työnsi sen varovasti auki. "Ajattelin, että se yksityistunti voisi olla tänään, jos vain sinä ehdit", hän sanoi. Laitoin paperit kansioon ja lähdimme yhdessä tallista. Suuntasin suoraan pikku kentälle ja Noora kävi tallissa hakemassa Ódinin. Esteitä pystyttäessäni katselin isolla kentällä ratsastavia tuntilaisia. Minttu piti hevostuntia senioreille ja Katariina ponituntia alkeistuntilaisille. He olivat juuri lopettelemassa tuntia, kun mini saapui Nekun kanssa kentälle ja luovutti sen seuraavan tunnin ratsastajalle. Noora saapui kentälle villin Ódinin kanssa, joka ei meinannut pysyä nahoissaan. Se oli aina ihan ylienerginen, mutta viime aikoina Noora oli saanut sen suuntaamaan energiansa oikeisiin asioihin ja estekilpailuissa he olivat alkaneet pärjätä yllättävänkin hyvin.

   Pidettyäni tunnin väsähtäneelle Nooralle pyysin häntä sanomaan Marille, että laittaisi Leevin kuntoon valmiiksi ja toisi sen kentälle. Nooran lähdettyä menin juttelemaan Katariinan kanssa, jonka tuntilaiset kävelivät juuri silloin. Juttelimme hetken ja sitten Katariina jatkoi tunnin pitämistä. Lähdin takaisin pikku kentälle, jonne Mari oli juuri ilmestynyt Leevin kanssa. Ratsastaessani Leevillä en ajatellut juurikaan mitään muuta kuin keskityis vain siihen mitä olin tekemässä. Sen ori minulta aina vaati ja niin oli hyvä. Sain vähän niin kuin nollattua aivoni. :)  

7.8.-10 Hoitajien uittoretki

Mukana: Hannah&Leevi, Tuutti&Nessu+varsa, oona&Pirre, mini&Unelma+Myy, Hanna&Pipsa, Kavio&Luka, Cisse&Varjo, Griltzu&Bella sekä Viki&Nellie

   Kaikki hoitajat tulivat onneksi aamulla ajoissa paikalle ja menivät heti laittamaan hevosiaan kuntoon. Satulaa heidän ei tarvinnut tietenkään laittaa, sillä ne kastuisivat kuitenkin. Noora oli ratsastamassa kentällä Leevillä, jotta ori saisi purattua loputonta energiaansa edes vähän. Hoitajien lisäksi meidän mukaamme lähti Viki Nellielle, koska kukaan muu mukaan tulevista hevosista ja poneista ei muuten välttämättä suostuisi menemään veteen ensimmäisenä, mutta Nellien jälkeen ne kyllä tulisivat.

   Viimein hevosia alkoi kertyä tallipihalle ja punttasin Tuutin, Kavion ja Cissen ratsujensa selkään. Lopuilla oli niin pienet hevoset, että he pääsivät itse hyvin selkään - hetken ähkimisen ja puhkimisen jälkeen tosin. Smile Zone (emme ole keksineet sille vielä lempinimeä) ja Myy häärivät vapaana hevosten joukossa ja näyttivät odottavan innoissaan, että mitä tulisi tapahtumaan. Pääsimme vihdoin matkaan ja olin itse kärjessä Vikin pitäessä perää veikeällä shettiksellä. Uittopaikalle oli todella lyhyt matka. Meidän tarvitsi vain ratsastaa muutaman talon ohi ja järvi näkyi jo edessämme. Viki siirtyi Nelliellä kärkee, kun Leevi alkoi hermostuneena stepata paikallaan, jonka seurauksena Nessukin alkoi peruutella. Varsat nuuhkivat rohkeina veden pintaan, mutta Nellien rynnistäessä sinne suoraa päätä niin että vesi vain lensi, ne perääntyivät hetkessä pois. Nellie ui jo syvällä, kun Unelma ja Bella yhteistuumin päättivät liittyä sen seuraan. Ponikavereiden kadotessa puoliksi veden alle Pipsalle tuli kiire ja Hanna sai pitää sen harjasta lujasti kiinni, ettei olisi aivan pudonnut vauhdista! Loput hevoset astelivat rauhallisen uteliaina veteen ja varsat suorastaan ryntäsivät perään huomattuaan jäävänsä yksin rantaan. Nessu leikki vedelle. Se puhalsi lujaa veteen ja pienien pisaroiden lentäessä se rupesi pärskimään ja heilutti innokkaasti päätään ylös alas. Tuutti yritti kovasti saada Nessun menemään syvemmälle, mutta tamma pysyi itsepäisesti paikallaan. Tuutti ei ollut ainut, jolla oli vaikeuksia saada ratsunsa menemään syvemmälle. oona antoi Pirrelle kovasti pohkeita, mutta issikkaa ei tänään oikein huvittanut uiskennella, joten protestina se heitti mahtavan pukin ja oona lensi komeassa kaaressa suoraan pää edellä veteen! Musta kypärä putkahti järvestä esiin ja oona sylki vedet ulos suustaan. "Miksi juuri minä?" hän valitti hymyillen. "Luulin, että halusit uimaan", vastasin ilkikurisesti. Katsoin kuinka Viki, Hanna, Kavio ja Griltzu uikentelivat hieman kauempana hevostensa rinnalla aina välillä iloisesti nauraen. Olin myös tyytyväinen Varjon käyttäytymiseen. Alkuinnottomuuden jälkeen se seisoi Nessun lähellä, niin että vesi hipoi sen mahaa. Tiesin, että Cisse olisi halunnut päästä uimaan, mutta itse olin tyytyväinen, että tamma oli edes uskaltanut tulla muiden mukana. Varjon koulutus meni aina vain paremmin, enkä malta odottaa mihin kaikkeen se vielä pystyy. Unelma seisoi hetken aikaa rantaa lähellä varsansa kanssa, mutta kahlasi sitten syvemmälle. Myy seisoi hetken neuvottomana paikoillaan, sillä askel eteenpäin niin sen pienet jalat eivät olisi yltäneet maahan. Smile Zonekin seisoi syvemmällä - kiitos pitkien jalkojen. Myy hirnui kimakasti ja ui sitten päättäväisenä emänsä luo. Unelma pärskähti tyytyväisenä ja Myy kääntyi takaisin rantaan.

   "Tulkaa lähemmäs rantaa!" huusin tytöille, jotka uivat kauempana. He kääntyivät takaisin muiden luo vastahakoisina. "Meidän olisi varmaan syytä palata takaisin", sanoin heille ja osoitin tummaa taivasta. Hevoset ravistelivat itsensä kuiviksi maalla - samalla kun ratsastajat yrittivät pysyä selässä. Sitten lähdimme kävelemään takaisin tallillepäin. Pisaroita alkoi hiljalleen tippua taivaalta, mutta ketäpä se olisi haitannut, sillä olimmehan jo valmiiksi märkiä. Tallipihassa meitä odotti Mari, Jasmi ja Katariina. He auttoivat hevosten hoidossa ja ohjasivat sitten märät ratsastajat yksäritallin takana olevaan leiritupaan, jossa he saatoivat ottaa lämpimän suihkun ja vaihtaa kuivat vaatteet ylleen. Katariina oli myös tyttöjen kanssa keittänyt sinne valmiiksi kahvia ja teetä sekä pöydällä oli myös muuta pientä naposteltavaa. Tulin itse viimeisenä leiritupaan tarkastettuani ensin, että kaikki oli tallissa kunnossa. Avasin oven ja olohuoneen suunnalta kuului innokasta juttelua.

10.4.2010

   Ette arvaakaan kuinka yllättynyt olin, kun sain puhelun itse Rainer Aallolta, kuuluisalta suomalaiselta esteratsastajalta, joka on myös niittänyt kiitettävästi mainetta ulkomailla. Ettekä arvaa mitä asiaa hänellä oli! Hän pyysi saada vakituisen karsinapaikan tallista. Tietysti suostuin välittömästi hänen pyyntöönsä - mitä muutakaan olisin voinut tehdä? Samalla sovimme myös kaikista käytönnänasioista.

   Riensin heti puhelun päätyttyä talliin ja nappasin mukaani kaksi paikalla ollutta hoitajaa. Heidän kanssaan kiiruhdimme yksityispuolelle. Tuutti ja mini näyttivät hieman hämmästyneiltä yrittäessään pysyä perässäni. En selitellyt heille vielä mitään, vaan käskin vain laittaa Flashin vieressä olevan karsinan kuntoon pikaisesti ja itse menin siivoamaan Rainerille tarkoitetun kaapin siistiksi. Rainer oli sanonut tuovansa hevosensa jo tänään, joten pistimme vipinää kinttuihin ja pian paikat olivatkin jo ennätysvauhdilla valmiit.

   Iltapäivällä traileri viimein saapui ja vanhemmanpuoleinen mieshenkilö hyppäsi kuljettajanpaikalta ulos ja tuli kättelemää. "Toivottavasti en aiheittanut hirveästi hälinää, kun pyysin karsinapaikkaa näin lyhyellä varoitusajalla", Rainer sanoi ja hymyili hieman. Hän ei ollut ollut tyytyväinen edelliseen talliin, joten hän oli päättänyt hieman vaihtaa maisemaa ja Tulikukan Hevostila olisi myöskin suht' lähellä tulevia kisapaikkoja. "Ei tässä mitään kiirettä tullut", vähättelin nopeasti ja autoin Raineria ottamaan hevosensa ulos trailerista. Red - kokonimeltään Cherrygarden's Dauphino - katseli pää korkealla ja häntä pystyssä uutta asuinaluettaan ja hirnui tervehdykseski. Tallista vastasi hevostenkuoro, jotka ilmeisesti toivottivat oriin tervetulleeksi talliin. "Taidan tästä käydä hieman kävelyttämässä Rediä, kun on takana aika rankka matka ja samalla tutkin hieman maastoja", Rainer ilmoitti ja nyökyttelin päätäni osaamatta vastata mitää järkevää.

   Katsellessani Rainerin ja Redin häviävän metsikköön toivoin, että he olisivat tyytyväisiä talliin ja jäisivät pitkäksikin aikaa.

Estevalmennus

8-9.1.2010

Valmennettavat: Noora Nieminen&Lord Odin, Ville Mäkinen&Boomer, Karo Mäntynen&Prince Hikaru, Tiina Koskinen&Kuunsäde ja Jenny Tuuliaho&Las vegas Chic

   Huippuesteratsastaja Zara Edwen tuli suoraan Iso-Britanniasta valmentamaan Tulikukan Hevostilalle. Lyhyt kahden päivän kurssi sisälsi 4 tuntia tiivistä esteratsastusta,  kaksi tuntia perjantaina ja kaksi tuntia lauantaina. Kurssilaiset olivat hyvissä ajoin paikalla ja pian ensimmäinen tunti saattoi alkaa. Aluksi Zara teki heille ihan perusharjoituksia: puomeja ja kavaletteja, jolloin hän pystyi aika hyvin arvioimaan kunkin ratsukon tason. Lämmittelyn jälkeen hypättiin kuuden esteen rataa ja estekorkeutena oli vain 80cm. Nyt Zara näki jo helpon esteharjoituksen avulla ratsukoiden heikkoudet ja vahvuudet.

   Toisella tunnilla päästiin jo tositoimiin. Hypättiin kahdeksan esteen rataa, joiden korkeus vaihteli 90cm okserista 110cm pystyyn. Ensimmäisinä radalle pääsivät Noora ja Odin. Musta ori kävi jo kuumana ja se poikitti uraa pitkin valmiina ampaisemaan laukkaan. Zara käski heidän työskennellä ensin hieman ravissa ympyröitä ja voltteja, jotta hevonen olisi radalla täysin ratsastajan hallinnassa.  Rata sujui kuitenkin ongelmitta samoin kuin seuraavalla ratsukolla; Villellä ja Boomerilla. Karolla ja Prince Hikarulla taas ilmeni pieniä ongelmia kaksoissarjassa. Ensin ori ei suostunut hyppäämään sitä ja, kun Karo viimein sai sen esteen yli, Hikaru hyppeli sen niin holtittomasti, että molemmista esteistä tipui puomit päältä. "Taitaa olla paras vähän madaltaa näitä esteitä" Zara tuumi ja esteistä tehtiin ensin 60cm:ä. Karo laukkasi muutaman kierroksen Hikarulla kentän ympäri ja tuli sitten Zaran pyynnöstä ensin ravissa esteelle ja nosti sarjan välissä laukan. Esteet nostettiin nyt 80cm:n ja ratsukko tuli tällä kertaa laukassa niille. Hikaru oli onneksi päättänyt tällä kertaa totella ratsastajaa ja se hyppi esteet sujuvasti ja ongelmitta. Zara käski heidän samantien jatkaa radan loppuun samalla, kun pyysi Tiinaa ja Kuunsädettä valmistautumaan omaan vuoroon. 

   Tiina ja Kuunsäde laukkasivat ensin kentän ympäri, ennen kuin Tiina käänsi hevosensa ensimmäiselle pystyesteelle. Ratsukko suoritti mallikkaasti vaikeannäköisen radan ja Zara kehui Tiinan ratsastustyyliä ja taitoa. Jenny ja Las Vegas Chic tulivat viimeisinä radalle. Tamma ei oikein suostunut hyppäämään kaiken omituisen näköisiä esteitä ja Jenny joutui useammankin kerran käyttämään raippaa saadakseen hevosensa hyppämään. Zara kehotti Jennyä laskeutumaan selästä ja menvän tutustumaan lähemmin esteisiin. Tamman silmät muljahtelivat päässä, mutta se luotti Jennyyn ja suostui tulla esteiden luo haistelemaan niitä. Tämän jäkeen radan hyppääminenkin oli huomattavasti helpompaa molemmille. "Sitten muistakaa vielä loppuverrytellä hevoset hieman pidemmälle ohjalle ja taputtakaa niitä" Zara kehotti.

   Seuraavana päivänä Karo huomasi hevosensa Hikarun toisen jalan turvonneen ja elänlääkäri tuli totemaan, että se tarvitsisi pari viikkoa lepoaikaa. Vamma ei ollut vaarallinen tai paha, mutta sitä ei saanut päästä pahemmaksi. Vain pieniä kävelylenkkejä joka päivä, ei mitään liian rasittavaa liikuntaa. Zara oli harmissaan ja pahoitteli, että Karo joutuisi jättämään valmennuksen kesken. Vielä samana päivänä traileri haki ratsukon takasin kotitallille. 

   Muiden osalta valmennus kuitenkin jatkui. Aamun tunnilla harjoiteltiin ihan puhdasta tekniikkaan. Jyrkkiä käännöksiä, lyhyitä teitä. Myös kurssin ensimmäinen tippuminenkin nähtiin, kun 100cm:n okserin jälkeen Jenny yritti kääntää hevostaan vasemmalle, jossa seuraava este oli, mutta Las Vegas Chic oli päättänyt jatkaa suoraan, joten Jenny sai jatkaa yksin matkaansa ja päätyikin tutustumaan kentän heikkapohjaan. Villiintynyt ja pukitteleva Chic saatiin hetken päästä kiinni. Siihen mennessä Ódin kävi jo kuumana huomatessaan toisen hevosen laukkaavan villisti ympäri kenttää. Òdin suorastaan laukkasi paikallaan malttamattomana ja korskui. Zara käsi heidän tulla seuraavina. Nooran ei tarvinnut kuin löysätä hieman ohjista, niin Ódin oli jo pukkilaukassa. Nooralla oli täysityö pitää oriin pää ylhäällä ja he lähestyivät ensimmäistä estettä. Esteen jälkeen Ódin päätti hankkiutua eroon häiritsevästä ratsastajasta ja painoi nopeasti päänsä alas pukittaen samalla. Noora tiesi heti oriin yrityksen - olihan se tehnyt saman jo monta kertaa aikaisemmin - mutta ei silti mahtanut tälle mitään vaan lensi komeassa kaaressa hevosensa yli. Noora kieltäytyi hyppäämästä heti uudelleen, vaan sanoi tarvitsevansa hieman aikaa Ódinin rauhoittamiseen. Zara nyökytti päätään hyväksyvästi ja käski Villen ja Boomerin tulla hyppäämään rata. Zara taisi olla hieman helpottunut, että sentään joku pääsi radan läpi onnistuneesti ilman kummempia sähläyksiä. Lopputunnista keskityttiin kouluratsastukseen ja hevosen hallintaan sileällä. Se taisi olla monien mielestä hyvä idea, varsinkin äskeisten ratojen jälkeen. Varsinkin Tiina ja Kuunsäde saivat paljon kehuja ratsukon moitteettomasta työskentelystä. Lopputunnista muutkin hevoset alkoivat toimia paljon paremmin ja rennommin. Ainut poikkeus oli ehkä vielä hieman rauhaton Ódin, jolta ei tuntunut energia loppuvan ikinä. Muiden suunnatessa talliin tunnin jälkeen Noora ja Ville lähtivät vielä maastoon kävelyttämään hevosiaan.

   Viimeinen tunti. Ratsukot ravasivat kentällä jokaisen keskittyessä täysillä työskentelemään oman hevosensa kanssa. Rata oli jo rakennettu aikaisemmin päivällä ja se muodostui 12:sta esteestä ja enimmäiskorkeus oli 120cm. Jokainen ratsukko tuli hyppäämään radan yksitellen ja yhdessä he Zaran kanssa sitten hioivat heikkouksiaan. Kaikki ratsukot todella pistivät parastaan sekä nauttivat tilaisuudesta keskustella ratsastuksestaan Zaran kanssa sekä parantaa omaa ratsastusta. Tunnin jälkeen Zara hyvästeltiin haikein mielin. Valmentajalla oli nimittäin kiire lennolle. Myöhemmin illalla tallin piha täyttyi trailereista ja hevosia lastattiin niihin. Pian pihalle laskeutui kuitenkin hiljaisuus - valmennus oli ohi.      

Ponitallin konkurssi

   Näimme viimein Sanna Ponitalli-kyltin maantien varrella ja käänsin maasturin vasemmalle, nuolen osoittamaan suuntaan. Edessä häämötti punainen pieni rakennus, jonka oletin olevan talli pienten kalteri-ikkunoiden takia. Juuri sellainen kuin ajattelin tallin olevan. Sora ratisi auton renkaiden alla ajaessan tallin seinustan viereen. Hyppäsimme Nooran kanssa ulos autosta, samalla kun läheisestä talosta meitä vastaan käveli noin nelikymppinen vaaleahiuksinen nainen, jonka kasvoja kehystivät jo vanhuudenrypyt.

   "Hannah ja Noora oletan" nainen sanoi tasaisella äänellä kätellessään meitä kumpaakin. "Olen Sanna. Viisi ponia olisi vielä tallissa odottamassa ostajaa. En ole laittanut niitä kuntoon ,sillä oletin teidän haluavan tehdä sen itse. Hymyilin hänelle kiitollisena ja Nooran kanssa seurasimme häntä kotoisaan talliin. Ostaessani hevosta halusin aina laittaa sen itse kuntoon, jotta tietäisin miten se käyttäytyy vieraan ihmisen kanssa, sillä ratsastuskoulussa, se joutuisi tekemisiin eri ihmisten kanssa. Ensimmäisenä Sanna ohjasi meidät ruunikon newforestitamman luo. "Saatte itse muodostaa kuvan poneita ilman, että sanon teille niistä kauheasti mitään, mutta luulen, että haluatte ainakin ostaa tämän Bellan, sillä se on ollut yksi suosituimmista tuntiponeneista yhdessä tämän Banbin kanssa", Sanna sanoi osoittaessaan Bellan viereiseen karsinaan, jossa seisoi lempeännäköinen amerikanponi korvat hörössä. Bambi tunki turpansa kaltereiden välistä ja hamusi lähellä seisovan Nooran takkia. "Ota sinä Bambi, nin minä otan Bellan", ehdotin, kun Noora rapsutti ponin turpaa.

   Bella odotti karsinassa hieman varuillaan, korvat luimussa, mutta antoi kiltisti laittaa itsensä kiinni. Mahan ja pään harjauksesta se ei tykännyt yhtään, vaan nosteli jalkojaan korvat ihoon kiinni painuneina. Sanna laittoi ponien varusteet niiden karsinoiden oviin valmiiksi odottamaan. "Bambi rakastaa harjausta", Sanna sanoi hymyillen. Katsahdin viereiseen karsinaan ja näin kuinkaponin pää roikkui alhaalla ja sen ylähuuli lerpsui Nooran harjatessa sitä reippain vedoin. Talutimme ponit pienelle hiekkakentälle, jonne oli jo valmiiksi pystytetty muutama pysty ja ristikko. "Ajattelin, että haluatte kokeilla myös hyppäämistä kerta ponit tulisivat tuntikäyttöön", Sanna sanoi ja avasi kentän portin. "Kuinka  korkeita ponit hyppäät?" kysyin ja kiristin satulavyön Bellan yhä luimiessa vierellä. "Rataesteinä 90cm:ä", Sanna vastasi.  

   Bellan askeleet olivat oikein mielyttävät, paitsi ravi oli hieman pompottavaa, ellei sitä sitten tehnyt lisättynä. Ponin kanssa oli mukava tehdä töitä, vaikkei se mitään ilmaiseksi antanutkaan vaan siltä sai ne vaatimalla vaatia. Esteetkin se hyppäsi mukavasti, joskin turhan lujaa ja muutaman esteen jälkeen se ei enää suostunut odottamaan paikallaan omaa vuoroa, vaan täräytti pienet pukit. Yrittäessäni rauhoitella kuumakallea katsoi kuinka Noora hyppäai samat kolme estettä Bambilla. Tamman askellajit näyttivät näin sivusta katsottuna mukavilta ja hypyt pehmeiltä. "Täällä selässä pysyisi vaikka aloittelijakin!" Noora hihkui esteiden välissä. "Keskity sinä vain esteisiin ja jätä sopivien ratsastajien miettiminen minulle!" huusin takaisin. 

   "No, miltä ne vaikuttivat?" Sanna uteli kärsimättömänä, kun talutimem ponit takaisin karsinoihin, emmekä olleet vielä sanoneet mitään. Tuijotin hetken eteeni miettivän näköisenä ennen kuin vastasin. "Bambin ainakin otamme, enkä näe mitään sen suurempaa ongelmaa Bellassakaan". "Ei edes sen kuumuminen esteillä haittaa?" Sanna kysyi. "Vaikka kyllä ratsastajat ovat sillä pärjänneet, siis ne jotka kaipaavat alleen hyvän hyppääjän ja haasteita". Löysäsin Bellan satulavyön. "Luulen, että tällaista ponia tallillamme juuri kaivataan". "Olisinpa päässyt koittamaan sitä", Noora huokaisi ja sulki Bambin karsinan oven. Seuraavaksi sain alleni kauniin ruunikon welshponi Killen, joka oli käyttäytynyt mallikkaasti karsinassa. Kentällä kuitenkin huomasin sen aristavan toista jalkaansa ja Sanna sanoi sen olevan normaalia. Sillä oli jatkunut monia vuosia jalkavaivat, eikä hänellä yksinkertaisesti ollut tarpeeksi rahaa hoitaa asiaa. Noora laukkasi valkoisella Blondina-tammalla aivan edessäni. Yhtäkkiä häntä ei enää näkynytkään ponin selässä. Pysäytin Killen rajusti ja huomasin Nooran makaavan suoraan sen jalkojen edessä säikähtäneenä. "Mitä tapahtui?" kysyin huolestuneena hypätessäni alas ruunan selästä ja kiirehdin hänen luokseen. "Se vain vetäisi pään alas ihan yllättäen" Noora sanoi kummastuneena eikä tuntunut itsekään tajunneen tilannetta. "Noin vain?" hämmästelin. Noora nyökkäsi varovasti päällään ja nousi ylös maasta puhdistaen enimmät liat pois vaatteista. "Tässä on poni", Sanna sanoi ja huomasin kuinka pahoillaan hän oli. Hän punttasi Nooran takaisin Blondinan selkään. 

   "Pidä sen pää kunnolla ylhäällä!" huusin, kun Noora valmistautui nostamaan laukan. Siitä seurasi kunnon tapahtumien sarja: Blondina vain heilautti häntänsä nyrpeänä, Noora naputti sitä raipalla, johon tamma  vastasi pukilla, mutta Noora oli valmistautunut tähän ja vetäisi uudelleen ponin pään ylös. Blondina ei kuitenkaan tyytynyt siihen vaan kiihdytti laukka-askelijaan ja vetäsi sitten pään taas nopeasti alas ja pukitti perään kunnolla, jolloin Noora lensi komealla kaarella ponin pään yli ja tamma hyppäsi maassa makaavan tytön yli.

   "Sattuuko?" kysyin hädissäni kumarruttuani auttamaan Nooran istumaan ja otin häneltä kypärän pois päästä. "Se näytti aika kovalta tälliltä" Sanna sanoi. Hän oli juuri tullut paikalle Blondinaa ohjista taluttaen. "Sattuuko mihinkään?" kysyin jo toistamiseen. "Ilmat meni vain pihalle. Ei tässä mitään" Noora yritti rauhoitella, mutta hänen kalpeista kasvoistaan näki, että isku oli ollut pahempi. "Mene sinä kentän laidalle hetkeksi huilaamaan, niin minä hyppään tuon ponin selkään", sanoin ja otin Blondinan ohjat Sannalta. Huomasin ponilla olevan oiken mukavat liikkeet, kun olin jo ravannut sillä hyvänaikaa. Se vain pihisteli taitojaan yrittäen päästä mahdollisimman helpolla. kantapäät kunnolla alhaalla ja ohjat tiukasti kädessä annoin ponillle laukkapohkeet. Se pukitti ja annoin uudelleen pohkeita ja viimein se laukkasi. Kulman jälkeen tunsin kuinka sen lihakset jännittäytyivät, vedin sen pään ylemmäs ja puristin aavistuksen verran pohkeilla. Se pukitti toistamiseen ja ohajsin sen pienlle ympyrälle ja aloin työskentelemään sen kanssa kunnolla laukassa: asetuksia, temponlisäyksiä ja -hidastuksia. Pian Blondina unohti temppuilunsa liikkui vielä lennokkaammin kuin olin kuvitellut sen pystyvän. Löysäsin vain vähän ohjaa raviin siirtymisen jälkeen ja taputin sitä kaulalle.

   "Saanko tulla vielä sen selkään?" Noora kysyi harmistuneena kentän laidalta. Pudistin päätäni. "Minusta tuntuu, että on hyvä lopettaa tähän tällä ponilla ratsastus, mutta yksi on vielä koittamatta". "Minä otan sen!" Noora huudahti ja marsi talliin hakemaan vuonohevostamma Snoopyn. Noora ihastui Snoopyn heti. Tamma oli peruskuonteeltaan aika jörö, mutta sen liikkeet olivat Nooran mukaan todella mukavat "kuin keinutuolissa istuisi". Se oli myös hyvin jääräpää, eikä yleensä hetkauttanut korvaansakaan raipalle. "Tästä tulisi täydellinen hevonen maastoon!" Noora hihkui tamman selästä. "Pomminvarma!" Esteet sujuivat hieman paremmin kuin sileällä ja hetken päästä Noora oli jo vienyt Snoopyn takasin talliin. "Haluatteko tulla kahville vain..." "Luulen, että olen jo tehnyt valintani", keskeytin Sannan. "Ostan Bambin ja Bellan" "Bambin ja Bellan" Sanna toisti. Minun ei tarvinnut edes katsoa Nooraa, kun tunsin hänen pistävän katseensa selässäni. "Ja Snoopyn", lisäsin. "Otatte siis kolme hevosta?" Sanna varmisti Nooran hymyillessä minulle leveästi. 

   Ei kestänyt kauaa, kun Bambi ja Bella oli lastattu mukanamme tuomaan traileriin ja Snoopyn Sanna oli lastannut omaan traileriinsa ja matkamme suuntautui takasin kohti Tulikukan Hevostilaa. 

VAELLUS

6.11.2009

Retkeläiset: Hannah&Onni, Crystal&Bonska, Lotta&Ponkku ja Shettis&Sabina

   Aikaisin aamulla kaksi traileria parkkeeraa Tulikukan hevostilan pihaan. Ensimmäisestä autosta hyppää ulos nuori tyttö, joka käy ripeästi laskemassa rampin alas ja peruuttaa kookkaan, rautiaan trakehner-ruunan ulos. Samaan aikaan toisesta farmarista nousee ulos vanhempi tyttö, joka hänkin taluttaa ulos hevosensa. Tai siis ponin. Kaunis dartmoorinponitamma haistelee ilmaa pää koholla ja hirnahtaa sitten kutsuvasti tarhoissa käyskenteleville hevosille, mutta seuraa sitten kiltisti omistajaansa talliin.

   Kun Flower Bounquet tutummin Bonska ja ponitamma Ponkku on laitettu tilapäisiin karsinoihin kuulemme auton ajavan pihaan. "Sieltä taitaa saapuu viimeinenkin ratsastajamme" sanon ja yhdessä menemme pihalle ottamaan ratsukon vastaan. Viimein kaikki  hevoset on laitettu karsinoihin ja me ratsastajat menemme päärakennukseen juomaan kahvit ennen lähtöä. Päätämme kahvin juonnin ja pullan mutustelun lomassa, että Shettis tulisi hevosensa Sabinan kanssa viimeisinä, sillä varmajalkainen  clydesdaleninhevonen sopisi pitämään perää. 

   Tervetuliaisjuomat juotuamme haemme hevoset pihalle harjattaviksi. Lunta on alkanut sataa ja hevosten paljaisiin selkiin laskeutuu kauniita, pieniä lumihiutaleita. Vedän enimmät hiutaleet pois suomenhevosruuna Onnin selästä ja laitan satulan tilallle. Sivusilmällä näen kuinka Shettis taluttaa suitsitun Sabinan pukin viereen, kiipeää pukin päälle ja hyppää Sabinan paljaaseen selkään. "Mennään jo", hän hoputtaa leveästi hymyillen. Hymähdän ja laitan vielä Onnin turpahihnan kiinni ja peruutan sen pois puomilta. Nousen satulaan ja vilkaisen missä vaiheessa muut ovat: Shettis istuskelee tupsujalkansa selässä  kärsimättömästi jalkojaan heilutellen; Lottakin on jo ehtinyt dartmoorinponinsa satulaan ja koittaa rauhoitella ylienergistä Ponskaa, joka olisi jo valmis vaikka siltä seisomalta kunnon laukkapätkään. Odottaminen ei kuulu ponin sanavarastoon. Crystal puolestaan on hänkin jo ehtinyt satulaan ja säätää parhaillaan jalustimia sopivan kokoisiksi. 

   "Onko kaikki valmiita?" kysyn hetkenpäästä. "Joo", kuuluu kolme reipasta vastausta. "Ja satulavyöt on varmasti kiristetty? En halua, että kukaan keikahtaa laukassa tai missään muussa tilanteessa hevosensa mahan alle". "Joo, on kiristetty". Niin matkamme oli viimein määrä alkaa. 

   Ratsastimme käyntiä metsätiellä lumihiutaleiden jatkaessa satamistaan. Hevosten hengitys huurusi ja lumi narskui niiden kavioiden alla kotoisasti. Olimme jo kulkeneet muutaman tunnin kun kuulen, jonkun puhuvan takanani. "Hannah, Lotalla on jotain asiaa", aivan takanani tuleva Crystal huomautti. "No? kysyn ja käännyin satulassa katsomaan heitä. "Että hypätäänkö me maastoesteitä?" Lotta kysyy. "Jos pysytte selässä", sanon pilkesilmäkulmassa ja käännyn takaisin oikeinpäin satulassa. "Pysytään me" kuuluu takanani jännittyneitä vastauksia. Heidän äänestään kuulen, että he silti hymyilevät. Siispä käännän Onnin vasemmalle ja laskeudumme alas jättisuuren hiekkakuoppaan.

   Hiekkakuopassa on rakennettuna kansainvälinen kenttäesterata., joka muodostuu yli paristakymmenestä eritasoisesta esteestä. Ravaamme reipasta ravia 60cm:en tukki esteen luo. "Haluavatko kaikki kokeilla?", varmistan vielä. He kaikki nyökyttelevät päitään innokkaina. "Voisimme hypätä tämän tukkiesteen jälkeen vielä tuon vähän kauempana olevan pekin yli, jos siis uskallatte" lisään. "Totta kai me uskalletaan" Crystal tuhahtaa. "Voit sitten varmaan aloittaa", sanon ja Crystal nostaa Bonskalla sulavan laukan. "Pohkeita enemmän!" huudan ja ratsukko ylittää tukkiesteen mallikkaasti. He jatkavat matkaansa penkkiesteelle, mutta Bonska päättää esteen olevan liian pelottava, että pistää jarrut pohjaan viimehetkellä. "Ota uudestaan pelkkä penkkieste ja voit vaikka napsauttaa sitä raipalla vähän ennen estettä", ohjeistan Crystalia, joka päättäväisenä nostaa uudestaan laukan. Tällä kertaa Bonska vaistoaa ratsastajasta, että nyt on turha enää pelleilla ja hyppää esteen yli mallikkaasti. Iloisesti hymyilevä Crystal palaa ravissa takaisin luoksemme taputtaen Bonskaa. "Se oli mahtavaa" hän hihkaisee. "Minun vuoro", Lotta tokaisee kärsimättömänä ja suuntaan Ponkun kohti tukkiestettä. Korvat höröllö ja innokkaasti etenevällä Ponkulla ei ole mitään ongelmia ylittää esteitä, vaan musta harja hulmeten se hyppää ne reilusti yli. "Sitten Shettiksen vuoro" sanon. Shettis nostaa taitavasti laukan ja laukkaa hieman kauemmaksi, että saisi kunnolla Sabinan syttymään. Ensimmäinen estee sujuu hyvin ja vaikka Shettis ratsastaakin ilman satulaa, ei kevyeenistuntaan nouseminen tunnu tuottavan mitään ongelmia. Toista penkkiestettä lähestyessä näyttää siltä, että Sabina kieltäytyy, sillä este on aivan liian kaukana. "Ei mene yli", Lotta veikkaa. Crystalkin pudistaa päätään. Mutta Sabinan onkin päättänyt yllättää kaikki ja se ponnistaa vahvoilla jaloillaan huiman kaukaa esteestä ja venyttää koko ruumiinsa niin pitkäksi kuin saa. Shettiskin tuntuu odottaneen kieltäytymistä, sillä hänen tasapainonsa järkkyy Sabinan ponnistaessa. Sabina ylittää kuin ylittääkin esteen puhtaasti, mutta Shettis lentää hevosen kaulalle. "Koita pysyä siellä selässä!" huudan Shettiksen roikkuessa kaikin voimin Sabinan harjassa. Sabina ravaa muiden hevosten luokse ja pysähtyy viimein, jolloin Shettis saa hilattua itsensä takaisin satulaan. "Hyvin pysytty" Crystal kehuu. "Oltiin ihan varmoja, että tiput" Lotta sanoo. "Ja koska kaikki on nyt valmiita ja tällä hetkellä vielä ainakin selässä, niin voimme varmasti jatkaa matkaa, että pysymme aikataulussa".

   Loppumatka taukopaikalle sujuu rauhallisesti. Eväät syötyämme suunnistamme takaisin tallille päin. Matkalla meidän on kuitenkin kiivettävä todella jyrkkä ylämäki, sillä olemme hieman myöhässä aikataulusta. "Monet hevoset ovat tottuneet menemään tällaisia ylämäkiä laukassa, mutta me menemme ne käynnissä", opastan ratsastajia ja nousen Onnin selässä kevyeenistuntaan ylämäen alkaessa. Minulla itselläni on piteleminen Onnissa, joka on tottunut aina laukkaamaan nämä mäet, koska kenttäratsastus on sillä verissä. Kuulen takanani hevosien kavioiden askelia ja voisin vannoa, että käyntiä ne eivät ainakaan menneet! Käännyn nopeasti katsomaan taakseni ja nään kolmen hevosen lähestyvän meitä hurjaa vauhtia laukaten harja hulmuten päin ratsastajien kasvoja, joten en voinut nähdä heidän ilmeitään. Ensimmäisenä tuleva Bonska tuli niin kovaa vauhtia, että tiesin sen jyräävän meidät ellen tekisi asille jotain. En ehdi edes vetää henkeä, kun nostan Onnilla laukan ja laukkaan sillä mäen ylös kolme hurjasti laukkaavaa hevosta perässä. Pysähdyn vähän matkan päähän ja yksi toisansa jälkeen ilmestyy mäestä esiin. He saavat hevoset pysäytettyä suunnilleen kohdalleni ja silloin vasta muistan hengittääkin. "Hitsi te säikäytitte minut!" puuskahdan vihaisena, mutta tilanteen hullunkurisuus saa minut purskahtamaan nauruun ja pian me kaikki nauramme jännityksen lauetessa. 

   Loppumatkan menemme käyntiä yrittäemme tasata oman sekä hevosten kiivaan hengityksen. Liian pian talli tulee näkyviin ja traileritkin ovat jo valmiina odottamassa kuljetettavia. Purkaamme hevosilta varusteet ja harjaamme ne kunnolla sekä haen niille kaikille tallista omenat, jotka ne tyytyväisinä popsivat suuhunsa. On hyvästien aika ja katson kuinka trailerit toistensa perään katoavat iltahämärään. Hymyilen ja lähden viemään Onnia lämpimään talliin.            

 

 

©2017 Tulikukan hevostila - suntuubi.com