Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
Tulikukan hevostila ♥ Muistoja TuKusta ♥ Päiväkirja

PÄIVÄKIRJA

Vieraskirja  [ Kirjoita ]

Nimi: Vanessan päiväkirja

31.01.2014 15:18
Vanhempani ovat maailman parhaat! Isä sai uuden työn, ja palkka on kuulemma mahtava. He lupasivat ostaa minulle ikioman ponin. Lähdimme heti etsimään sopivaa ponia. Halusin ruunan tai tamman. Myyntitallilla oli monia erilaisia poneja ja hevosia. Kokeilin ensin hannoverruuna Zanzia. Se oli nätti, mutta kauhean villi. Pikkuinen voikko shettis Candy oli ihana, mutta aivan liian pieni. Sitten löysin sen: unelmieni ponin! Dauphine, eli Della oli rautias tähtipäinen 8-vuotias New Forest-tamma. Della oli osaava, kaunis, kiltti ja rauhallinen. Päätös oli selvä. Mutta! Se oli 145 senttinen... Eli juuri sopiva! Ja nyt Della on minun oma, mutta lopetan tallilla käymisen.

Nimi: Vanessan päiväkirja

13.06.2013 11:47
Päivä ei tosiaankaan alkanut hyvin. Olivia ei taaskaan ollut karsinassaan. Ihan kuin se ei olisi riittänyt, että kissa piti hereillä koko yön mouruamisellaan, vaan nyt se ketaleen poni oli taas karkuteillä! Aina kaikki meni pieleen, eikä se ollut ikinä edes minun vikani! Ei tosiaankaan. Oli Olivian onni, että olin aikoinani siihen niin ihastunut – eihän sitä kukaan muu olisi kestänyt. Urhoollisesti olin tähänkin asti sen jekkuja seuraillut. Hoitaja sillä oli kerran ollut. Ei hänkään montaa kuukautta jaksanut. Meneeköhän Taza tänään tunnille? Olivia voisi taas mennä kunnon tunnille. Joku toinen ratsu olisi välillä kiva. Uusi riimunnaru pitää ostaa. Mokoma syöppö. Pullaponi.
Tallikäytävääkään ei ole vähään aikaa lakaistu. Kukaan ei enää hoida hommaansa. Laiskat. Siitähän niille juuri maksetaan. En ole kyllä tarttumassa mihinkään luudanvarteen. Olen alaikäinen vielä. Lapsityövoimaa. Kasvankohan vielä pituutta? Kunnon poni olisi kiva. Viikkorahaakaan ei tule juuri nimeksikään. Menee muka Olivian ylläpitoon. Voiko vanhemmat vaihtaa?
”Mitä etsit?” joku urvelo keskeytti syvälliset mietintäni. Voisivat vähän ajatella ennen kuin suunsa avaavat.
”Kuinka niin?”
”No kun olet kiertänyt jo kohta koko tallin kurkistellen joka ovesta sisään ja joka karsinaan myös”.
”Kuules nyt näsäviisas tyttö…”
”Nimeni on Elisa”.
”Elisa tai Maija tai vaikka Laura – mitä sillä on väliä…”
”Koska en ole Maija…. tai Laura”.
Päässäni alkoi kiehua. En nähnyt punaista, niin kuin monet valehtelijat väittävät – en itse asiassa ole koskaan nähnyt punaista, mutta jotain tapahtui.
”Kuules nyt, on hyvin epäkohteliasta keskeyttää toinen jatkuvasti. Olen syvästi pahoillani, jos et ole saanut kunnon kasvatusta, mutta KETÄÄN EI KIINNOSTA!”
Toimiston ovi avautui.
”Noh, noh, Vanessa, ei nyt noin saa tallissa huutaa”, Kurre torui.
”Olen väärinymmärretty ja en saa vai edes puolustautua?!”
”Mitä vääryyttä sinä nyt taas olet kokenut?”
Hänen äänessään oli ivaa, tiesin sen. Elisa – vai oliko se Maija – virnuili myös vieressä.
”Ette te ymmärtäisi”, huusin dramaattisesti ja kävelin vauhdilla pois. Niin vauhdilla kun näillä kääpiö koivilla pääsee. Kuulin kun he jäivät vielä supattelemaa. Puhuivat minusta pahaa. Aina ne puhuvat. Mutta minä kuulen aina heidän juttunsa! En ole tyhmä. Olen yksi viisaammista täällä. Aivan varmasti. Takuulla. No, Hannah on ehkä hieman normaalia järkevämpi. Ei tosin mainittavan paljon. Ostaisi muuten Olivian takaisin. En kyllä myisi. Olivia on hienoin hevonen täällä. Uljas – ja pitää minusta. Minäkin pidän siitä – vähän. En tosin tänään, koska se on pakomatkalla.
”Onko joku hukassa?” Mari tupsahti eteeni. Hän tupsahtelee aina milloin minnekin. Rasittava tapa.
”Miksi juuri tänään kaikki ovat päättäneet, että minulta on jokin hukassa?”
”Olivia vai?”
Hän ei edes vastaa kysymyksiini. Toinen rasittava tapa. Minkälaista kasvatusta ihmiset nykyään saavat. Vastaan itse: ei hyvää olleenkaan. Puutteellista.



Ratsastelin Olivialla hieman koulua, mutta se ainainen pohkeenväistö alkoi jo tympiä. Viime tunnilla olimme vasta sitä menneet ja Hannah oli käskenyt minun harjoitella lisää. Ei Olivia mikään kouluponi ollut. Eikä ikinä tulisi olemaan. Sen ravikin oli kauhean pompottavaa. Hannah sanoi, että se johtuu siitä, että Olivia menee niin lujaa. Ainakaan se ei löntystele! Niin kuin Bonnie. Viimeksikin pysähtyi ihan yllättäen. Hyvä, ettei päälle menty. Olivia ainakin olisi purrut. Sillä on terävät hampaat. Joskus se puraisi minua. Oikein syvät jäljet tuli. Enkä itkenyt. Ainakaan saamalla tavalla, kun Robin puraisi minua. Se on hullu hevonen. Jossain tallissa hullut hevoset menee lihoiksi. Reeta ei innostunut ideasta. Mitäs on kiintynyt siihen ihan liikaa. Oliviaan voi kiintyä, koska kukaan ei sitä halua - kukaan muu kuin minä. Me ymmärretään toisiamme. Siksi lähdemmekin maastoon!
Ja tietenkin maneesin ovella tulee vastaan Ilona Tessaa löysästi taluttaen.
"Tehän olitte nopeita", hän näytti yllättyneeltä.
"Mehän tehtiin jo vaikka mitä".
"Vastahan te lähditte tallista hieman ennen meitä ja nyt te tulette pois".
"Huijaat, tai siis Olivia oli niin hyvä, että voimme lopettaa".
Ilona ei selvästikään uskonut, muttei viitsinyt sanoa enää mitään. Hän tiesi, että olin aina oikeassa. Niin kuin aina.

Nimi: Reetan päiväkirja

13.06.2013 11:43
En olisi millään jaksanut nousta ylös, mutta herätyskello soi niin vaativasti, että jouduin hilaamaan itseni ylös lämpimästä ja mukavasta sängystä. Talsin huoneeni toiseen päähän ja vaiensin kellon. Kellon laittaminen kauas sängystä oli oikeastaan ollut äidin (Mintun) idea, sillä ennen olin myöhästynyt lukemattomat kerrat ihan vain sen takia, että olin puoliunessa sammuttanut kellon ja jatkanut makoisia unia. Äiti taisi kyllästyä niihin jatkuviin koulun huomautuslappuihin. Hän kun ei itsekään voinut vahtia nousemistani, sillä äidin päivä alkoi jo huomattavasti ennen kukon laulua. Nytkin olin yksin talossa. Keittiöön äiti oli jättänyt kahvia minulle ja sen lisäksi voitelin leivän. Söin leivän kenkiä laittaessa jalkaani ja tyhjensin mukin, jonka jälkeen kiskoin takin niskaani. Vielä huivi kaulaan ja menoksi.
Ulkona oli kirpeä ilma ja lunta sateli lisää hiljalleen maahan. Tänään valmentajan pitäisi tulla ruoskimaan minua ja Robinia esteillä, mutta Onnin kanssa menisimme vain koulua ja ehkä kävisimme maastossakin lopuksi. Aivan ensiksi olisi kuitenkin ruokittava hevoset. Jahka Hannah palkkaisi lisää tallimestareita, voisin minäkin nukkua pidempään ilman, että tarvitsisi tulla niin kauhean aikaisin aamulla ruokkimaan hevoset ja sen jälkeen kuitenkin joutuu odottamaan hetken aikaa ennen kuin niiden kanssa voi ratsastamaan mennä. Minttu ja Hannah olivatkin jakamassa jo yksityispuolelle heiniä ja menin auttamaan heitä. Yhteisvoimin olimme pian saaneet jaettua kaikille nälkäisille hevos-paroille heinät ja Hannah jatkoi kierrostaan varsatalliin.
"Oliko se valmennus sitten tänään?" äiti kysyi.
Murahdin väsyneenä vastaukseksi. Kaikki tiesivät, etten ole mikään aamuvirkku.
"Pitäisikö sinun mennä nyt aamulla sillä vähän koulua ennen iltapäivän valmennusta, kun se oli eilen niin vino".
Käännyin poispäin.
"No on se jo varmaan ihan hyvä".
"Pöh, hukkaan menee sitten sekin valmennus, jos perusasioita joudutte käymään vaan läpi".
"Ei nyt jaksaisi".
"Ei nyt jaksa! Yritäpä vaan jaksaa neiti. Muuten sillä hevosella ei mitään ratoja tänään hypellä, vänkyrä kuin mikäkin!".
Että äiti jaksoi räyhätä. Olisin vain halunnut mennä takaisin nukkumaan, tässä mielentilassa ei mitään ohjeita oteta vastaan - varsinkaan äidiltä. Jätin hänet siis suosiolla räyhäämään itsekseen ja lähdin etsimään muita.

Kahviosta löytyi jo Onnin hoitaja Jennu nuokkuvan sohvalla jonkun toisen hoitajan kanssa.
"Täällähän on pirteää porukkaan" sanoin tervehdittyäni heitä.
Pistin kahvin valumaan - hoitajat taisivat olla niin väsyneitä, etteivät olleet sitäkään jaksaneet tehdä.
"Justiinsa meinasin laittaa kahvin tulemaan" Jennu sanoi, kun mittasin kahvinpuruja.
"Niin varmasti. Mitä te muuten täällä teette näin aikaisin lauantaiaamuna - vapaaehtoisesti?".
"No joillakin on kolme hoitohevosta, että ei siinä laiskotella voi", Jennu vastasi topakasti.
"Voisitko muuten lämmitellä Onnin valmiiksi, ratsastaisin sillä heti, kun olen vain laittanut Robinin ruotuun".
"Mitäs pahaa se on tehnyt tällä kertaa?"
"Vino se vaan on, mutta valmentaja on tulossa, niin pitänee laittaa perusasiat kuntoon".
"Monelta olet menossa sillä?" Jennu tiedusteli.
Kaivoin kännykän taskusta. "Kymmeneltä, joten voit tuoda Onnin maneesiin puoli yhdeksitoista".
Sitten join taas kupin kahvia. Taisivat muutkin haistaa kahvin, sillä kahvioon alkoi valua porukkaa lisää...

Nimi: Tallielämää

13.06.2013 11:34
Toimistossa odotti kasa paperitöitä, joten raahustin sinne. En ehtinyt kuitenkaan talliin asti, kun Sofia huhuili minua kentältä, jossa hänen tuntinsa oli meneillään. Luvattoman iloisena keskeytyksestä riensin kentänlaidalle.
”Ontuiko Stella eilen tunnillasi?”
”Ei”, vastasin ja katsoin tammaa.
”Nyt se näyttää siltä”.
Stella käveli uraa pitkin ja hieman oudolta se näytti. Sofia pyysi ratsastajaa tulemaan alas selästä ja juoksemaan sen kanssa. Nyt ontuminen näkyi jo selvästi.
”Vasen etujalka”, Sofia totesi. ”Onko tallissa ketään hevosta, joka ei olisi mennyt montaa tuntia tänään?”
Muistelin hetken ennen kuin pystyin vastaamaan. ”Sessa meni vain ensimmäisen tunnin, mutta Fannyy on menossa sen kanssa maastoon”.
”Hyvä, sittenhän se on valmiina kunnossa. Heli”, Sofia huusi ratsastajalle. ”Käy viemässä Stella karsinaan ja ota Sessa, niin jatketaan tuntia”.
Lähdin itse heidän mukaansa ja lupasin ottaa Stellan varusteet pois. Fannyy oli juuri laittamassa satulaa Sessalle, kun tulimme. Hän onneksi ymmärsi tilanteen ja luovutti ohjat Helin käteen. Jennu osui myös juuri paikalle.
”Mikäs sillä on?” hän kysyi.
”Ontuu, voisitko heittää kamat siltä pois ja kylmätä vasenta etusta sekä laittaa siihen jotain ainetta?”
”Toki”, Jennu vastasi ja vei Stellan karsinaan.
Lähdin itse varsatalliin laittamaan Lolaa kuntoon ja Viki oli jo harjaamassa Arwenia. Molemmat – Lola ja Arwen - olivat jo sen ikäisiä, että ratsastajan selässä kuljettaminen ei pitäisi olla temppu eikä mikään. Tähän mennessä ratsutus oli sujunut hyvin lukuun ottamatta muutamia kommelluksia, joilta ei ikinä vältytä.
Kiipesimme maneesissa selkään ja ohjasin Lolan uralle. Lola olisi halunnut kuljeskella uran sisäpuolella, mutta viimein se suostui uralle menemään. Säännöllisen väliajoin se toki yritti päästä uralta pois. Arwen taas oli jo tottunut nätisti uralla kulkemaan, sen ongelma vaan taisi olla liian kova vauhti. Se yritti ryöstää raville ja päästä ihan Lolan perään. Viki virnisti ja pidätti taas tammaa. Teimme töitä reilun puolentunnin ajan ja veimme ne sitten takaisin laitumelle. Viki lähti Jennyä ratsastamaan ja itse menin talliin.

”Hei Mari!” huudahdin tytön kävellessä vesarin ohi. ”Eikö Jasmin ole vieläkään käynyt tallilla?”
Marin paljon puhuva pään puistelu kertoi kaiken.
”Mitä ihmettä!? Eikö vieläkään? Ehkä minun on aika tehdä pieni vierailu hänen luokseen.”
”En usko, että se kannattaa”, Mari vastasi. ”Yritin jo käydä hänen luonaan, mutta Jasmin ei tullut edes ovella, vaikka tiesin että hän oli kotona. Näin hänet ikkunassa, kun lähdin.”
”Tätä ei voi jatkua enää kauaa.”
”Kirsikka pitäisi muuten taas liikuttaa. Eilenkin se oli vain tarhassa.”
”Mahtavaa, taidan kysyä joltain hoitajalta. Tässä on nimittäin omatkin hevoset ratsastettavana.”

Kahviosta kuului puheensorinaa, joka vaimeni, kun astuin sisälle. Etsin katseellani jotain kokenutta hoitajaa.
”Gara tai Hessi, jompikumpi teistä voisi liikuttaa tuon Kirsikan.”
Gara ja Hessi vilkaisivat innoissaan toisiinsa.
”Jos Hessi vaikka juoksuttaa sitä ensin hetken ja Gara ratsastaa sitten. Sillä on sitten todella paljon energiaa, että katsokaa, ettei se lähde lapasesta.”
Sitten toimistotyöt odottivat.

Nimi: Varsojen päivä

07.12.2012 15:56
Työnsin pikkutallin oven auki ja Minttu tuli perässäni sisään.
”Käy sinä se toinen puoli, niin minä käyn tämän”.
Oli taas se aika kuukaudesta, kun kävimme kaikki varsat läpi. Mittasimme niiden säkäkorkeuden ja tarkistimme muutenkin perusteellisesti oliko kaikki kunnossa. Myös niiden varusteet käytiin läpi ja jos varsa oli tarpeeksi iso, sille alettiin suunnitella jo satulan ostoa.
Ensimmäisenä oli Bean karsinan vuoro. Tamma alkoi olla jo todella iso. Viime kerrasta se oli kasvanut huimat 10cm! Kaviot olivat pysyneet hyvässä kunnossa ja Bea oli pikemminkin liian laiha kuin lihava. Virkeänä se tuijotteli ulos karsinastaan ja tökki ovea auki voimakkaasti.
”Eikö sinua olla vielä juoksutettu”, juttelin mukavia. ”Voi tamma-parka.
”Kurre taitaa olla maastossa Kassulla”, Minttu sanoi kuullessaan minun puhelevan.
”Kuulitko?” kysyin Bealta. ”Kurre tulee kohta juoksuttamaan sinua”.
Minttu vain puisteli päätään ja siirtyi seuraavaan karsinaan. Päätin tehdä samoin.
Toisessa karsinassa odotti Bianca. Tamma kyyhötti hiljaa nurkassa ja katseli varovasti ovelle. Ojensin käteni ja kohta se puhalsi siihen lämmintä ilmaa. Annoin Biancalle taskusta leivänkannikan. Se tuli hitaasti luokseni. Nostin hitaasti käteni taputtaakseni sitä ja Bianca lakkasi pureksimasta. Rapsutin sitä varovasti ja se uskaltautui taas varovasti syömään.
”Sinähän arka olet”, kuiskasin. Bianca puhalsi ilmaa naamalleni ja minä puhalsin ilmaa sen sieraimiin, jolloin se heilautti päätään hassusti. Naurahdin hiljaa – niin ettei Bianca säikähtäisi. Se oli vieläkin ihmeellisen arka, vaikka sen kanssa oltiin touhuttu paljon, eikä sillä tietääkseni ollut mitään huonoja kokemuksia ihmisistä. Olimme jutelleet monet kerrat opettajien kesken Biancasta, eivätkä hekään olleet keksineet syytä sen käytökseen. Myös eläinlääkäri oli käynyt tarkistamassa Biancan, mutta mitään ei odotetusti ollut löytynyt. Päätimme vielä seurata tilannetta jonkin aikaa, mutta jos jotain muutosta ei pian tapahtuisi meidän olisi syytä keskustella vakavasti tilanteesta uudelleen, sillä siinä tapauksessa tamman tulevaisuus tuntiratsuna ei ainakaan näyttäisi valoisalta.
Seuraavana menin Kiiran karsinaan. Tamma oli heti innokkaana vastassa ja tökki turvallaan minua hellästi. Rapsutin sitä sään luota, jolloin se alkoi rapsuttaa takaisin. Erityisen kiintynyt olin tähän varsaa, sillä arabit olivat totta kai erityisen lähellä sydäntäni. Haikeana ajatukseni siirtyivät Viggoon – olin jopa ajatellut uuden nuoren arabin ostamista, mutta en ollut varma asiasta.
”Et kai ajattele taas Viggoa?” Minttu kysyi karsinan ulkopuolelta.
Hymyilin syyllisenä. ”Niin taisi käydä”.
”Sinun kannattaisi mielestäni katsoa kuinka Lola ja Kiira kehittyvät ja harkita jommankumman ottamista kisahevoseksesi”, Minttu ehdotti.
”Olen jotenkin aina ajatellut vain oriin ottamista, tammat ovat niin tuittupäisiä ja niiden mielialat heilahtelevat arveluttavasti – varsinkin kisatammojen.
”Jaa, Leevikö sitten ei ole yhtään tuittupäinen?”
Vilkaisin Minttua tuimasti.
”Se on eri asia”, sanoin päättäväisesti.
”Ihan miten vain”, hän vastasi ja siirtyi Sonjan karsinaan.
Tuhahdin tyytymättömästi ja poistuin Kiiran karsinasta suoritettuani loppuun sen tarkistamisen.
Arwen oli vielä vuorossa ja huomasin ensimmäisenä sen lihonneen. Arwen tuijotti suurilla silmillään epäillen minua, kun tutkin sen mahaa. Se potkaisi pienellä takakaviollaan, kun koskin sen mahanalusta.
”Älähän nyt pullero. Sinuna käyttäytyisin nätisti”.
Arwen yritti parhaansa näyttääkseen isolta ja pelottavalta. Se luimisti korviaan ja nosteli jalkojaan uhkaavasti isojen ponien tapaan. En kiinnittänyt siihen mitään huomiota ja tamma lopetti, kun väsyi puuhaan, josta ei tuntunut olevan minkäänlaista hyötyä.
”Arwenin rehujen määrää on syytä vähentää ja liikuntaa lisätä”, puhuin ääneen samalla kun kirjoitin samat ohjeet tamman karsinan oveen.
”Miten se on päässyt lihomaan?” Minttu kyseli.
”Varmaan innokkaat pikkutytöt ovat päässeet käymään täällä ilman valvojaa ja antaneet makupaloja, miten muutenkaan se olisi mahdollista”.
Minttu hymähti ja sanoi lähtevänsä ratsastamaan Kassua.
”Sanotko muuten Vikille, että tulee tänne heti!” huusin hänen peräänsä ja Minttu heilautti kättään kuulemisen merkiksi.

Harjasin ja Arwenin ja Lolan karsinoissaan rivakoin vedoin ja otin Arwenin juuri käytävälle, kun Viki tuli pikkutalliin.
”Minttu käski tulemaan tänne”.
”Kyllä, kyllä, ajattelin, että voisimme käydä vähän ratsastamassa Lolalla ja Arwenilla. Mitäs sanot?”
”No, ei kun hommiin sitten”. Viki vastasi reippaana ja otti Arwenin minulta.
Hain Lolan karsinastaan ja sidoin sen myös tallikäytävälle Arwenia vastapäätä. Laitoimme niille suitset päähän ja huovat selkään loimivyöllä kiinni. Arwen luimisteli vyön kiristäessä sen mahaa, mutta muuten se käyttäytyi hyvin.
”Turha siinä on kiukutella”, sanoin Arwenille. ”Jos et olisi niin syöppö, niin vyökin menisi helpommin kiinni”.
”Onko täällä käynyt taas vai ruokkijoita luvatta?” Viki kysyi.
”Jep, puhuttiin siitä juuri Mintun kanssa ja pitääkin muistaa sanoa alkeiskurssilaisille ja muille pienille, ettei käy täällä ilman lupaa”.

Siirryimme kentälle ja talutimme tammoja hetken kenttää ympäri lämmittelyksi. Kentänlaidalle alkoi kerääntyä porukkaa, joitain hoitajia oli tullut katsomaan ”näytöstämme”. Menimme kaartoon ja vinkkasi paria hoitajaa tulemaan avustamaan meitä koulutuksessa. Jennu meni pitelemään Arwenia ja Gara otti Lolan suitsista kiinni. Toistimme Vikin kanssa ne niin moneen kertaan harjoitellut liikkeet, kuten selässä makaaminen pysähdyksessä sekä uraa pitkin kävellessä. Viimein tunsin, että Lola oli jo valmis muuhunkin, joten kävin hakemassa jakkaran ja nousin varovasti istumaan Lolan selkään hieman kumarassa röhnöttäen. Lola otti ensin pienen sivuaskeleen, mutta jäi seisomaan hiljaa ja silittelin sitä kädelläni ja puhelin hiljaa rauhoittavasti.
Viki oli jo päässyt Arwenin selkään ilman jakkaraakin ja tamma liikkui hermostuneena edestakaisin. Jennu yritti rauhoitella sitä, samalla kun Viki keskittyi vain selässä pysymiseen. Tippuminen tässä vaiheessa olisi hyvin huono koulutuksen jatkoa ajatellen. Vähitellen Arwen tottui painoon selässään ja rauhoittui. Viki pysyi vielä kaarrossa, kun Gara varovasti houkutteli Lolaa uralle kävelemään. Tamma otti ensimmäiset askeleensa hyvin varovasti yhä ihmetellen painoa selässään ja miettiessään miten siihen pitäisi suhtautua. Yritin pysyä selässä mahdollisimman hiljaa ja rentona. Kuljimme hyvin hitaasti ja välillä pysähdellen yhden kokonaisen kierroksen ympäri, kun tunsin Lolan rentoutuvan hieman. Silitin sitä kädelläni rauhallisesti ja Gara kehui tammaa puhellaan. Vikikin oli uskaltautunut edelleni Arwenilla ja tamman korvat pysyivät edelleen luimussa. Jennu piti narun tiukalla ja ohjasi Arwenia jämerästi. Täytyy myöntää, että se oli hyvin jännittävä kolme minuuttinen. Kiersimme vain puolikierrosta ja päätimme molemmat lopettaa siihen, koska molemmat varsat olivat siihen mennessä käyttäytyneet erittäin rauhallisesti. Kiitimme niitä vuolaasti taputtaen, kun olimme tulleet alas selästä ja Jennu ja Gara kipaisivat hakemaan tallista herkkupalat tammoille. Molemmat haukkasivat innokkaasti palkintonsa ja varsinkin Arwen kulki talliin hyvin ylväännäköisenä.
”No nyt sitä sitten osataan käyttäytyä” Viki puuskahti katsellessaan vieressään kulkevaa Arwenia. ”Luulin jo yhdessä vaiheessa, että se aikoo heittää minut alas selästä!”
”Mutta tämä olikin oikein onnistunut kerta”, vastasin. ”Odotan vain, ennen kuin huomaatkaan, niin laukkaamme näillä pitkin TuKun maastoja kuin tuulispäät!”
”Sitä odotellessa…” Viki huomautti kyynisesti ja vei Arwenin karsinaan.

Nimi: Ote Nooran päiväkirjasta

09.11.2012 22:07
"-- Tallille tultuani olin sen verran kyllästynyt ihmisiin juuri sillä hetkellä, että harjasin Ódinin suht’ nopeasti, laitoin sille suitset päähän ja suunnistin kentälle, jossa ei ollut ollut ketään ainakaan, kun olin äsken tullut. Ori ei temppuillut vaihteeksi karsinassa, ehkä se tajusi, etten ollut hirveästi leikkituulella. Kentällä hyppäsin sen selkään kepeästi – olin harjoitellut sitä paljon, sillä tykkäsin päästä nopeasti hevoseni selkään ja jakkaralta nouseminen tuntui samalta kuin oli luovuttanut, tai että olisi ollut huono kunto. Kävelin hetken uraa pitkin ennen kuin aloin ravaamaan. Ódinin ravi oli niin pehmeää! En ymmärtänyt miten joku oli sanonut sen ravia pompottavaksi. Ilmavirtakaan ei mennyt minun ja hevosen välistä. Lumi vain pöllysi oriin kavioiden alla. Aluksi Òdin oli hieman haluton asettumaan ja kulkemaan muodossa, mutta aikamme siinä ravatessa se alkoi vähitellen taipua tahtooni. Olimme käyneet tämän kamppailun niin monia kertoja, eikä se ikinä päästänyt minua vähällä. Äiti oli ollut oikeassa sanoessaan Òdinin sopivan minulle täydellisesti. Tarvitsin haastavan hevosen, joka ei antaisi kaikkea ilmaiseksi, niin kuin vaikka tallin tuntihevonen Leo. Tylsistyisin ratsastukseen, jos omistaisin sen hevosen. Ei mitään haastetta. Hevonen oli kuin robotti. Mutta silti he eivät olleet pärjänneet kisoissa. --"

Nimi: Remontti

01.07.2012 10:24
Jos joku pari kuukautta sitten TuKussa käynyt olisi nyt sinne astellut, ei hän olisi tunnistanut paikkaa samaksi. Kaksi uutta tallirakennusta oli rakennettu sekä tarhojen paikkoja vähän muuteltu. Myös kaikenlaisia pieniä remontteja oli vanhoihin rakennuksiin tehty. Vesiautomaatitkin toimivat nyt pikkutallissa, joten enää ei tarvitsisi kantaa vettä sinne joka päivä. Mutta uusien tallien rakentaminen oli vasta alkua, sillä TuKun koko toiminta tulisi muutaman viikon sisällä muuttumaan. Hevosillakin oli kuukausi sitten alkanut loma, joten muutokset ehtisi hyvin tekemään ennen kuin tuntitoiminta taas jatkuisi normaalisti alkusyksystä.
”Alkaa näyttää hyvältä, vai mitä sanot?” Kurre kysyi tullessaan vastaani tallipihassa.
”Huh, vie hetki tottua siihen”, vastasin totuudenmukaisesti. ”Vasta vähän aika sitten oli vasta laajennus ja nyt taas”.
”Mutta tämä on oikea ratkaisu, olen siitä varma”, Kurre sanoi innoissaan ja katseli ihaillen uusia maisemia.
”Ni-in, minähän tämän maksan”.
Kurre vilkaisi minuun hämillään.
”Vitsailin”, lisäsin. En tosin ollut varma, olinko tarkoittanut sitä vitsiksi.
”No hyvä, itsehän tätä toivoit”.
Se oli totta. Vastasin koko ratsastuskoulusta melkeinpä yksinäni ja hevosia oli noin sata pelkästään ratsastuskoulussa – puhumattakaan yksityistallin puolesta ja varsoista. Olin suoraan sanoen rasittunut siitä työnmäärästä mitä se minulle teetti, mutta hevosia en sentään edes miettinyt myyväni. Pitkään puhuimme Kurren, Mintun, Tomin ja Marjaanan kanssa ja tulimme yhdessä siihen tulokseen, että näin ei voisi jatkua. En yksinkertaisesti jatkaisi tätä tahtia. Tom oli ehdottanut voivansa alkaa pitää päivittäin lännenratsastustunteja sekä kurssejakin, joten hän ottaisi vastuulle noin kymmenisen hevosta. Hienoa, mutta ei läheskään riittävä määrä. Seuraavaksi oli Marjaana ehdottanut voivansa alkaa vetää vaelluksia myös joka viikonloppu sekä maastotunteja arkisin ja ehkäpä askellajiratsastusta. Nyt alkoi kuulostaa hyvältä. Lopulta olin itse ehdottanut homman toimivuuden kannalta, että rakennettaisiin Tomille ja Marjaanalle omat tallit, jotta heidän olisi helpompi huolehtia ”omista” hevosistaan.
”Hannah, Sofia haluaa puhua kanssasi”, Noora sanoi hengästyneenä saavuttaessaan meidät ja ojensi puhelimen.
”Miten heillä on mennyt?” Kurre kysyi Nooralta, sillä aikaa kun puhuin puhelimessa, viitaten Sofiaan ja Reetaan, jotka olivat lähteneet yhdessä koulukisoihin Ruotsiin. Sitä kukaan ei ollut vielä saanut selville, miten ihmeessä Sofia oli saanut suostuteltua Reetan lähtemään mukaan Onnilla, sillä normaalisti tyttö ei kouluradalla astellut – muuten kuin kenttäkisojen pakollisen osuuden yhteydessä.
”Reeta ratsasti jo oman luokkansa – ei yltänyt ihan mitalisijoille”, Noora vastasi. ”Sofian vaativa luokka on vasta iltapäivällä”.
”Sääli, ettet sinä päässyt myös mukaan, se olisi ollut hyvää kokemusta”, Kurre sanoi.
”Olisinkin mennyt, mutta Nina on valmentautumassa Wandalilla Etelä-Suomessa, ja Odinillahan en mene itseäni nolaamaan!”
Kurre nauroi.

”Noora, voisitko kipaista kysymässä remonttimiehiltä, milloin he luulevat tarkalleen saavansa loputkin tallit valmiiksi”, sanoin Nooralle lopetettuani puhelun ja hän riensi matkaan.
”No?” Kurre kysyi malttamattomana.
”Sofia on ostanut muutaman hevosen meille”.
”Muutaman? Sofian tuntien niitä on sitten melkein kymmenen”.
Pyöritin silmiäni. ”Mitenkäs muutenkaan. Jos karsinat eivät ole valmiit ajoissa, en tiedä mihin sijoitamme ne”.
”Milloin he sitten tulevat”.
”Huomenna”.
”Huomenna!” Kurre huudahti. ”No jo on”.

Noora juoksi taas luoksemme.
”He sanoivat, että vesi ja sähkö on vielä asentamatta, että periaatteessa hevosia voi jo tuoda talliin paitsi vaellustalli on hieman kesken. Se valmistuu ylihuomiseen mennessä”.
”Vihdoin hyviä uutisia!” hymyilin. ”Lähdettäisiinkö miettimään mitä hevosia sijoitamme Tomin ja Marjaanan talleihin?”


Nimi: Muistoja

15.05.2012 17:58
Aurinko ei ollut ehtinyt edes nousta, kun avasin pikkutallin oven hakasen. Sisältä kuului hörinää, kun uniset hevoset havahtuivat taas uuteen päivään. Laitoin oven kiinni hakasella tallin ulkoseinään, jolloin ovi pysyi auki ja ilma vaihtuisi sisällä. Tunsin, että päivästä olisi tulossa erityisen kuuma, sillä hiki oli noussut pintaan jo lyhyen kävelymatkan aikana. Hain Leon ja Pipsan karsinoistaan ja lähdin taluttamaan niitä tarhoille. Laitumien tarkistus oli vielä kesken, joten hevoset joutuisivat hetken odottamaan ennen kuin pääsisivät mutustelemaan sieltä mehukkaat ja koskemattomat ruohot. Leo ja Pipsa olivat nyt Viggon tavoin eläkeläisiä ja niistä huolehtiminen oli melkein kokonaan vastuullani. Onneksi Pipsalla sentään oli säilynyt sama hoitaja nämä vuodet ja hän oli luvannut jatkaa myös tamman hoitamista. Eilen olimme pitäneet kunnon eläkejuhlat. Paikalle oli tullut lähinnä tallin henkilökuntaa ja ratsastajia ja tunnelma olikin paljon intiimimpi. Halukkaat olivat saaneet lausua muistojaan juhlakaluista; ensimmäisiä ratsastuskertoja, kisamuistoja tai hauskoja kommelluksia. Viki kertoi erityisen hauskan muiston; Hän oli ollut Pipsan kanssa ensimmäisissä tallin ulkopuolisissa estekisoissa estekorkeutena 60cm (monia, monia vuosia sitten) ja ensimmäisen kieltäytymisen jälkeen tamma olikin päättänyt lopettaa koko pelleilyn tykkänään ja hypännyt ulos kentältä. Kentän aita oli metrin korkea. Pipsa löydettiin lopulta etsintöjen jälkeen oman trailerinsa vierestä parkkipaikalta. Kisat saattoivat jatkua, mutta siinä vaiheessa Pipsa oli onnellisena matkaamassa takaisin kotia kohti ja Viki istui auton etupenkillä kyynelsilmin.
Tapahtumalle oli helppo nauraa näin vuosia jälkeenpäin, vaikka Viki vähän punastuikin loppua kertoessaan. Kurre taas muisteli puolestaan ensimmäisiä tuntejaan opettajana TuKussa, kun hän oli päässyt koeajalla pitämään junnujen estetuntia. Pipsan ratsastajana oli ollut vähän pienempi tyttö, jonka tasapaino ei ollut kehittynyt vielä kauhean hyväksi ja toisella esteellä Pipsan hypätessä tunnettuja jättiloikkiaan, hän oli kiskaissut taitamattomuuttaan hevosta suusta. Kun heidän vuoronsa tuli uudelleen, ei Pipsa suostunut enää liikkumaan ratsastaja selässään. Raipasta se vain heilautti takajalkaansa ja Kurre yritti vetääkin Pipsaa liikkeelle, mutta se pysyi paikallaan kuin kivi. Ei auttanut kuin vaihtaa ratsastajaa ja heti saatuaan toisen ratsastajan selkäänsä Pipsa oli kuin mitään ei olisi tapahtunut ja hyppeli lopputunnin mallikkaasti. Tunnin jälkeen Kurre ajatteli opettajan uransa olevan ohi TuKussa.
Pipsaan liittyvät sattumuksen herättivät hilpeyttä, sillä oli tunnettu omapäisyydestään, mutta Leoon liittyvät muistot olivat toisenlaisia. Oli niidenkin joukossa hilpeyttä herättäviä kommelluksia, mutta yleisesti Leo tunnetaan tasaisena, varmana ja luotettavana. Ei milloinkaan sairas, alkeistunneilla aina vetohevonen – ja maastossa -, maastakäsittelyn malliesimerkki, varsinkin aikuisratsastajien suosikki. Leon kyydissä oli valtaosa ratsastajista aloittanut ulkopuoliset kisansa. Parempaa tuntihevosta sai hakea, sillä Leo rakasti työtään.
Puheiden jälkeen hevoset vietiin talliin valmistautumaan vielä viimeiseen ohjelmanumeroon ja sillä aikaa yleisölle oli avoinna noutopöytä, jonne kaikki olivat tuoneet jotain tullessaan. Syömisen lomassa keskustelu ajautui odotetusti ratsastukseen sekä Leoon ja Pipsaan. Monet olivat ratsastaneet tunteja noiden hevosten selässä – tai ainakin toisen, joten juttua riitti.
Maneesissa oltiin jo kuitenkin valmiita, joten siirryimme sinne. Kurre laittoi musiikin soimaan ja maneesin ravasivat viimeisen päälle puunatut Leo ja Pipsa. Leoa ratsasti Sofia ja Pipsaa Viki. He suorittivat helppoja katrillikuvioita ja siirtymisiä askellajien välillä. Huomasin yleisössä haikeamielisyyttä ja monet pyyhkivät vaivihkaa kyyneleitä silmäkulmistaan. Huomasin itsekin kuinka vaikeaa esitystä oli katselle naama peruslukemilla. Nämä hevoset kuitenkin olivat olleet TuKussa melkein sen perustamisesta lähtien. Ne tulisivat jättämään aukon jäädessään eläkkeelle. Siinä vaiheessa olin niiskaissut ja lohduttanut itseäni sillä ajatukselle, että Leo ja Pipsa eivät kuitenkaan lähtisi tallilta mihinkään. Ne vain vetäytyisivät pois tuntihevosen hommista.

Suljin tarhan portin perässäni ja jäin hetkeksi vielä nojailemaan aitaa vasten ja katsoin kuinka Leo ja Pipsa käyskentelivät tarhoissaan tyytyväisinä. Aurinkokin alkoi nousta puiden takaa. Isosta tallista kuuluva meteli havahdutti minut mietteistäni ja repi takaisin todellisuuteen: noin sata hevosta tarvitsisi ruokaa – ja pian!

Nimi: Arabivaellus osa2

11.05.2012 10:25
Aikaisin seuraavana aamu aistin päivästä tulevan kirkas ja leuto, mikä oli todella mahtava sää vaellukselle. Tarkoitus oli lähteä matkaan kahdeksan aikoihin ja toivoin, että pysyisimme aikataulussa ilman sen kummempia sattumuksia. Hoidin oman osuuteni aamutallista normaalin tapaan ja ennen alatallille menoa kävin moikkaamassa vielä Leeviä ja Nemoa.
”Tänään Sofia ja Teija tulevatkin ratsastamaan teillä”, kerroin. ”Mutta tulen taas huomenna takaisin”, lupasin niille.
Alatallissa oltiin jo laittamassa hevosia kuntoon, mutta Mari oli pyynnöstäni harjannut jo Melodyn valmiiksi. Hain vain sen varusteet valmiiksi karsinaan ovelle. Edellispäivänä olimme yhteisvoimin täyttäneet tarvittavat eväät kunkin retkeläisen satulalaukkuun ja viimeistään aamulla oli lisätty kaikki muut tavarat. Minun satulalaukkuni oli tietenkin isoin, koska siellä oli esimerkiksi ensiapulaukka kaiken varalta. Viimeksi vetämäni arabivaellus oli ollut paljon pienempi kokoonpanolta, sillä siihen aikaan arabialaisia ei ollut ollut vielä niin paljon tallissa. Nyt meitä olisi yhteensä kahdeksan: kuusi retkeläistä, minä vetäjänä ja Ilona hännänhuippuna. Olisin toivonut voivani vetää myös tämän vaelluksen Viggolla, mutta oli otettava huomioon se tosiasia, että Viggo oli jo vanha, eikä jaksaisi koko matkaa siihen tahtiin kuin muut sen pystyisivät menemään. Reeta oli alustavasti lupautunut tulemaan mukaan omalla arabillaan Robinilla, mutta se olikin alkanut yskimään pahasti edellisenä päivänä, joten he suosiolla jättivät tulematta vaellukselle ja jäivät odottamaan eläinlääkärin lausuntoa. Muita arabeja tallissa ei sitten ollutkaan, mutta kahdeksan oli jo ihan kiitettävän iso määrä. Tunsin vatsanpohjassa pientä jännitystä, sillä vaelluksen kulkua ei voinut aina täysin ennustaa vaan piti jättää varaa myös odottamattomalle – ja toivokaamme, että hyvälle sellaiselle.
”Missäköhän Wegan suojat on?” Juuli kysyi katsellen etsien ympärilleen.
”Eivätkö ne ole sen harjapakissa?” kysyin ja Juuli puisteli päätään.
”Mari!” huusin ja hetken kuluttua hoikka ruskeahiuksinen tyttö ilmestyi eteeni. ”Etsisitkö Wegalle suojat jostain. Ne ovat taas kadoksissa”.
”Tietty”, Mari vastasi ja hän katosi kuivaushuoneeseen.
”Onko muilla kaikki OK?” kysyin ihmisten vaeltaessa ympärilläni kuka hakemassa varusteita ja kuka käymässä vielä viime hetkellä vessassa.
Ympäriltäni kuului vain myöntävää muminaa, jos sen niin voi tulkita.
”Kun olette valmiita, niin tulkaa pihalle”, käskin vielä ennen kuin nostin satulan Melodyn selkään. Laitettuani suitset vielä sen päähän kiristin vyön ja talutin tamman ulos karsinasta.
Aurinko alkoi jo nousta horisontista luoden kauniin vaaleanpunaisen hehkun ympärilleen. Toivoin, että sää pysyisi koko reissun ajan yhtä selkeänä. Toivottavasti pilvetkin väistyisivät päivänmittaan peittämästä auringon. Otin satulalaukusta kaulaliinan ja kiedoin sen kaulalleni. Laitoin turvajalustimet alas ja hyppäsin ratsuni selkään samalla, kun Esteri ja Tuisku tallustelivat pihalle. Tuisku viskoi häntäänsä raivokkaasti Esterin kiristäessä vyötä.
”Onko Tuisku ollut ennen mukana vaelluksilla?” Esteri kysyi ja ponkaisi satulaan.
”Ei näin pitkällä kuin mitä olemme nyt tekemässä, mutta se pärjää varmasti hyvin”.
”Oltiin sillä kerran neljän tunnin pikku vaelluksella, tosi hyvin se meni”, Mari liittyi keskusteluun astuessaan ulos tallista Anzkulin ja Sonjan kanssa, jotka taluttivat Nessua ja Nillaa perässään.
”Täällähän on kylmä!” Anzkuli keskeytti.
Mari roikkui satulan toisella puolella hänen noustessa satulaan. Mari auttoi myös tyttöjä kiristämään satulavyöt ja tarkistamaan, että kaikki muukin oli kunnossa. Varsinkin pintelit ja suojien pitävyys tarkastettiin.
Hevosetkin näyttivät jo valmiilta lähtemään matkaan, mutta ainut, joka hieman hangoitteli vastaan oli Nekku. Wallen vieroittamisprosessi oli jo lopuillaan, mutta silti Nekku tuntui olevan kovinkin huolissaan varsastaan. Wallelle tuntui kuitenkin olevan vielä suurempi hätä, sillä se ei lakannut kiljumasta karsinassaan.
”Kyllä se siitä rauhoittuu, kun pääsette matkaan” Katariina totesi rauhoittavasti.

Viimein koko porukka seisoinkin pian malttamattomina pihalla ja lähdin vetämään joukkoa kohti tuntemattomia maisemia. Käännyimme vielä huiskuttamaan hyvästiksi pihalla seisoville ja sitten turpa kohti kaakkoa!
Järjestys oli seuraava: takanani tulivat Ninni ja Saska, Esteri ja Tuisku, Hipsukka ja Nekku, Anzkuli ja Nessu, Sonja ja Nilla, Juuli ja Wega sekä viimeisinä Ilona ja Tessa.

Aloitimme rauhallisella käynnillä, vaikka hevoset tuntuivatkin olevan yhtä innoissaan matkasta kuin ratsastajansa. Rauhallisuutta ei kuitenkaan kauaa kestänyt. Kuulin takanani Nekun kimakan kiljahduksen ja ennen kuin ehdin käännähtää satulassa, kuului tömähdys. Nekusta näkyi vain vilahdus, kun se katosi metsikköön ja muilla oli pitelemistä omissa hevosissaan. Nessu varsinkin heitteli siihen malliin pukkeja, että ihmettelin, miten Anzkuli oli itsensä satulaan liimannut.
”Kävikö pahasti?” kysyin Hipsukalta, joka oli jo noussut pystyyn maasta.
”Ihan kunnossa ollaan”, kuului vastaus. ”En yhtään tiedä mikä sille tuli. Yhtäkkiä se vain sekosi ja heitti mut alas”.
”Lähetäänkö me perään?” Ninni tiedusteli.
Mietin hetken ennen kuin vastasin. ”Se ei taida olla järkevää, koska emme tiedä yhtään minne asti se tamma on jo päässyt”.
”Entäs minä?” Hipsukka kysyi huolestuneena.
”Sinä hyppäät tähän taakseni ja jatketaan matkaa. Seuraavalla pysähdyspaikalla sinä lähdet sitten takaisin talliin Mintun mukana, sillä ilman hevosta tämä vaellusmatka voisi olla hieman hankala”.
”Oletko oikeasti tosissasi?”
Pahoittelin tilannetta, kun Hipsukka kiipesi taakseni. Melody luimi aluksi korviaan ja nosteli jo takajalkoja uhkaavasti, mutta tyytyi pian tilanteeseen.

Tunnelma aika vaisu ja hiljainen pitkän aikaa, sillä Nekusta ei ollut kuulunut, kun olin tallille viimeksi soittanut. Kukaan ei myöskään ollut iloinen siitä, että Hipsukka joutui lopettamaan vaelluksen jo ensimmäisenä päivänä. Mutta muita vaihtoehtoja ei hirveästi ollut.
”Entäs, jos Nekku lähti etsimään Wallea?” kuului Juulin suusta.
Hänen ympäriltään kuului hyväksyvää muminaa.
”Jospa Walle oli jossain lähistöllä ja Nekku haistoi sen!” Esteri ehdotti innoissaan.
”Ehkä ne molemmat ovat tulossa tänne!” Sonja lisäsi.
”Luulen, että ne suuntaisi pikemminkin talliin”, huomautin väliin.
”Lunta!” Hipsukka huusi osoittaen taivaalle ja keskustelu Nekusta ja sen varsasta jäi siihen.
Tosiaan, lunta alkoi sataa rankastikin ja vaeltajien kypärät alkoivat peittyä lumeen. Ei mennyt kuin hetki ja sitä tuiskutti niin kovaa, että eteneminenkin oli jo hankalaa. Joku huusi takanani jotain, mutta en kuullut sitä, sillä tuuli vei sanat mukanaan. Yritin tähystää eteenpäin suojaten samalla kädellä silmiä, mutta mitään ei voinut erottaa. Joku huusi uudestaan jotain ja yritin pinnistää kuuloani, mutta en erottanut sanoja. Hipsukka liikahti takanani ja tuntui vastaavan jotain.
”Oikealla näkyy jokin suoja!” hän huusi korvaani.
”Mitä?”
”Oikealla suoja!”
Katsoin oikealle. Jouduin hetken tuijottamaan tylyyn maisemaan, kunnes viimein aloin erottaa ruskeita ääriviivoja. Suoja! Viitoin ratsastajia seuraamaan ja varovasti käänsin Melodyn pois polulta. Muistini oli totaalisesti pettänyt minut, sillä en yhtään ollut muistanut tämän suojan olemassa olosta. Käytimme tätä vain pienempien ratsastajien vaelluksilla, sillä he eivät jaksaneet kulkea niin pitkiä matkoja yhtä matkaa. Me taas olisimme taittaneet helposti vielä pari tuntia, mutta luontoäiti oli toista mieltä, eikä sen kanssa ollut syytä tapella. Hipsukka pudottautui ensin alas ja sitten minä perässä. Kiersimme rakennuksen toiselle seinustalle, josta löytyi hevosten pieni suojapaikka. Ahtauduimme kaikki sisään ja laskin, että kaikki olivat mukana, eikä kukaan puuttunut joukosta.
”Hienosti selvitty”, kehuin tyttöjä. ”Riisukaa hevosilta varusteet ja laittakaa ne sitten tiukasti kiinni, sillä täällä on oreja mukana”, sanoin. Ohjeistin hevoset oikeille paikoille, jotta tappeluja niiden välillä ei tulisi ja sitten alkoi ahkera kuivaaminen. Hetken aikaa oli aivan hiljaista puheen osalta ja jokainen keskittyi vain tehtäväänsä. Hevoset rouskuttivat lattialla olevia heiniä tyytyväisinä, kun pääsivät lumimyrskystä pois ja jokainen meistäkin taisi olla aika iloinen siitä. Kun hevoset oli kuivattu ja niiden jalat tarkistettu, jouduimme hetkeksi takaisin ulos myräkkään, jotta pääsisimme itse meille tarkoitettuun suojaan.
”Kamalaa, jos emme olisi tätä suojaa nähnyt”, Anzkuli totesi väristen.
”Olisimme vieläkin tuolla lumipyryssä”, Juuli jatkoi.
”Saamme siis olla hyvin kiitollisia, että Ninni tämän huomasi”, vastasin ja hymyilin tälle.
”Odotammeko nyt vain pyryn laantumista?” Sonja kysyi.
”Niin täytyy tehdä ja jokainen saa vuorollaan käydä aina tarkistamassa jonkun kanssa, miten hevoset jaksaa”, vastasin.
Tytöt keksivät onneksi kaikenlaista puhumista ja jopa leikkejä, joten aika ei käynyt niin pitkäksi, kuin jos olisimme vain odottaneet kaikessa hiljaisuudessa. Itse kävin ensimmäisenä katsomassa hevosia. Saskakin oli jo rauhoittunut, joten kaikki olevan hyvin. Tullessani tarkistuskäynniltä takaisin otin repustani eväspatukoita ja jaoin jokaiselle yhden.
”Olikin jo vähän nälkä”, Esteri ilmoitti.
Seuraavaksi tytöt alkoivat puhua lempihevosistaan, joten minä ja Ilona vetäydyimme hieman syrjemmälle.
”Yritin jo muutamaan otteeseen soittaa Mintulle, mutta kännykässä ei ole kenttää”.
”Tämä kauhea lumimyräkkä on varmaan syynä”, Ilona arveli.
”En usko sen jatkuvan kauaa, Juuli ja Hipsukka sanoivat viimeksi hevosia katsoessaan, ettei siellä pyrytä niin pahasti”.
”Toivotaan niin”.

Tasan puolituntia istuimme vielä aloillamme, kunnes Ilona ja Ninni riensivät innoissaan sisään.
”Siellä ei pyrytä!”
Ilmoitus sai aikaan riemunkiljahduksia ja pientä häslinkiä. ”Vaellus voi jatkua!”
Ja toden totta, taivaasta laskeutui enää hiljalleen lumihiutaleita ja ilma tuoksui raikkaalle ja … lumiselle. Ennätysvauhtia hevoset olivat kunnossa ja ennen kuin ehdin kunnolla tajuta, niin istuimme jo tukevasti satulassa. Puita peitti paksu lumikerros ja ennen kuin pääsimme takaisin polulle, jouduimme tarpomaan syvässä hangessa ja Saska melkein törmäsi Melodyyn pelästyessään puista tippuvaa lunta. Ninnillä oli kuitenkin sen verran hyvät refleksit, että Saska pysyi hallinnassa, vaikka se jatkoikin pälyilyään.
Olin viimein saanut Mintun puhelimen päähän ja jouduimme hieman muuttamaan alkuperäisiä suunnitelmia.
”Olemme pian ruokapaikalle, jossa Minttu odottaakin meitä, joten otetaan reipas laukkapätkä, sillä minulla ainakin on nälkä!”
Tätä niin ratsastajat kuin hevosetkin olivat odottaneet ja tanner vain tömisi arabien jalkojen alla niiden kiitäessä pitkin lumista tietä. Lumi pöllysi naamalleni ja viima kävi naamaan, mutta se oli sivuseikka! Riemuntunne valtasi kaikki ja vastahakoisesti ratsastajat pidättivät hevosensa raviin merkistäni. Melody heitteli päätään ja yritti kiihdyttää vauhtiaan. Tunsin Saskan puuskuttavan aivan takanamme. Mintun maasturi erottui jo kaukaa ja hidastimme käyntiin. Käännyin katsomaan taakseni ja sain osakseni onnellisia hymyjä ja punaisia poskia.

Alun perin tarkoituksena oli suunnata Kultajoelle, mutta olimme lumimyrkyn takia jo niin pahasti myöhässä aikataulusta, että oikaisimme kunnolla. Mökki, jolla pysähdyimme oli jo lähellä yöpymispaikkaa. Yllätykset eivät olleet loppuneet, sillä ruskea tamma seisoi mökin edustalla Sofian kanssa.
”Nekku!” Hipsukka huudahti ja hyppäsi alas takaani ja ryntäsi tamman luo.
”Mistäs te sen löysitte?” kysyin Sofialta iloisesti yllätettynä.
”Se tuli talliin yhdessä Wallen kanssa keskellä lumimyräkkää”, Sofia kertoi. ”Wallen jätimme talliin, mutta Nekku voi ihan hyvin jatkaa vaellustaan”.
Hipsukka hymyili valloittavasti Sofialle ja tämä vastasi hymyyn.
”Mutta jättäkää hevoset tuohon pihattoon, niin pääsette syömään”, Sofia hoputti meitä.
Saska ja Tuisku sidottiin kiinni puomiin, mutta tammat päästettiin pihattoon Nekun seuraksi. Hevoset olivat selvästikin riemuissaan tauosta ja Nessu veti kunnon ilopukit ennen kuin kiihdytti laukkaan muiden kanssa.
Herkullinen ruuan tuoksu otti meidät vastaan Sofian avatessani mökin oven. Menimme hänen perässä sisään ja siellä Minttu hääräsikin jo lieden äärellä.
”No niin lumiukot, taidattekin jo olla nälkäisiä”, Minttu hymyili viekkaasti.
Nyt vasta katsahdimme kunnolla toisiimme ja naurussa oli pidättelemistä. Olimme aivan lumen peitossa ja kypäristä tippui vettä virtanaan.
”Takkini on jo varmaan litimärkä” Sonja sanoi.
”Viekää märät vaatteet kuivaushuoneeseen, laitoin sen päälle, kun tulin tänne tunti sitten. Eiköhän se siellä kuivu aika nopeasti”, Minttu ehdotti.
Kotoisa tunnelma valtasi mökin, kun asetuimme valmiiksi katetun pöydän ääreen, johon Minttu kantoi höyryäviä ruokia. Minttu ja Sofia ylläpitivät lähinnä keskustelua, sillä me muut olimme niin nälkäisiä, että keskityimme vain syömiseen.

Ravasimme vain muutaman metrin, kun siirsin Melodyn takaisin käyntiin. Mahat täynnä oli hyvä jatkaa matkaa ja hevoset kulkivat laiskasti maantietä pitkin. Mahat liian täynnä oli kuitenkin liian kivuliasta ravata. Kuljimme suurimmaksi osaksi pelkkää käyntiä, sillä olimme alkumatkasta menneet jo aika reippaasti ja ajan puolesta meillä ei ollut mihinkään kiire. Ninni kysäisisi aina tasaisin väliajoin milloin mentäisiin kovempaa, mutta pidin pääni ja kuljimme käynnissä melkein koko matkan. Yksi ylämäki oli tarkoitus ravata, mutta tytöt taisivat ottaa siitä kaiken ilon irti, sillä takaani kuului monenkin hevosen laukka-askelia. Siinäpä Ninni sai toivomansa laukat.
Majapaikka olisikin jo edessämme. Hevoset veimme talliin ja käskin tyttöjen harjata ne huolella sekä tarkistaa niiden jalat haavojen tai turvotuksen varalle. Kukaan ei onneksi tuntunut olevan loukkaantunut. Wegan jalka oli vain aavistuksen verran kuumentunut, joten Juuli lupautui kylmäämään sen jalkaa. Minttu oli käynyt täyttämässä kaapit muillakin kuin purkkiruualla, joten saimme yhteisvoimin tehtyä herkullisen aterian, jonka aikana Reeta oli käynyt lämmittämässä saunan. Nostin juuri kattilan pöytään, kun Juulikin astui sisään mökkiin.
”Tulikohan tätä ruokaa tehtyä vähän liikaa?” Esteri mietti.
”Ei me nyt noin paljon voida syödä!” Anzkuli huudahti.
Nälkä oli kuitenkin taas yllättävän kova, vaikka viimeksi syödystä ateriasta ei ollut kauaa. Minttu kuitenkin tiesi hyvin, miten paljon vaelluksilla menee ruokaa, sillä ulkoilmassa vietetty päivä tuplaa melkein ruokahalun. Kaikki ruoka siis meni!
Lähetin vielä Hipsukan, Anzkulin ja Juulin loimittamaan hevosensa, kun me muut korjasimme pöydän. Sauna alkoi olla jo lämmin, joten vaihdoimme uimapuvut ylle. Kuumuus teki todella hyvää lihaksille pitkän päivän jälkeen.
”Käykäähän kierimässä vähän hangessa”, Ilona yllytti tyttöjä.
Aluksi kuului koviakin vastaväitteitä, mutta sitten Sonja alkoi innostua. Innostus tarttui muihinkin ja he ryntäsivät pakkasilmaan.
”Yllytyshulluja”, Esteri tuhahti lauteilta.
Katselimme huvittuneina tyttöjen kiljahduksia heidän juostessa hangessa. Ainoat, jotka taisivat oikeasti kieriä hangessa olivat Hipsukka ja Anzkuli. Muut tyytyivät hyppimään ympäriinsä kädet puuskassa.
”Kylmää!”
”Aah, sauna!”
”Lämmin sauna!”
”Mä jäädyn!”
Poistuimme Ilonan kanssa vikkelään saunasta tyttöjen rynniessä sinne sisään. Kylmä ilma täytti saunan ja Esteri jäi sinne tyttöjen armoille, jotka tietenkin yrittivät tunkeutui mahdollisimman lähellä, jotta Esteri saisi osansa kylmästä ilmasta.
”Eieiei, uskallakin pistää kätesi niskaani, niin minä…!”

”Miten minä olenkin kaivannut tämmöistä kakaralaumaa ympärilleni”, Ilona vitsaili peiton alta.
Viereisestä huoneesta kuului hiljaista supatusta.
”Haluat sitten varmaan ilmoittautua jo nyt leiri-isoseksi”, iskin takaisin.
”Älä unelmoi”.

”Onko kaikki valmiita lähtöön?”
Jokainen nyökkäsi innokkaana. He näyttivät vähän liian pirteiltä näin aikaisin aamulla. Olin ajatellut eilisen päivän väsyttäneen heidät, mutta he olivatkin nuoria. Itse en tuntenut oloani niin virkeäksi. Melody sen sijaan melkein laukkasi paikallaan.
Kävelimme ehkä kilometrin ennen kuin päätin, että olisi aika ravata. Hevoset hörähtelivät ja heittelivät päätään. Niiden mielestä vauhti oli liian hidasta. Tie oli kuitenkin sen verran huono, että laukkaa ei voinut harkitakaan. Sain pidellä Melodyä kunnolla, jotta se pysyi määräämässäni askellajissa. Takanani kuului ihan liian nopeita askeleita. Joku laukkasi. Vilkaisu taakse kertoi, että Nilla otti päättänyt tehdä mitä halusi ja se laukkasi aivan Nessun takana kiinni.
”Kaikki ravia!” huusin.
Nessu alkoi jo hermostua ja luimi korviaan uhkaavasti.
”Käyntiä!” huusin ja sain tehdä kaikkeni hidastaakseni Melodyn käyntiin. Tamma pukitti pienesti.

Hevoset tiesivät kunnon laukkapätkän lähestyvän ja ne kävivät entistä villeimpinä. Kauaa ei niiden tai ratsastajienkaan tarvinnut odottaa, sillä käskin porukan laukkaamaan. Pieni löysäys ohjasta ja hevoset olivat jo ampaisseet laukkaan. Tanner tömisi arabien kavioiden alla ja viima kävi kasvoihin, mutta ei sentään estänyt näkemästä eteenpäin. Olin niin iloinen sillä hetkellä, että meillä oli niin hyvät maastot ja vaellusreitit, sillä muuten tämä kaikki ei olisi mahdollista – tai ei ainakaan yhtä upeaa. Laukkasimme pitkän matkaa ja vartin jälkeen kaikki hevoset olivat tyytyneet hitaampi tempoiseen laukkaan ja ratsastajienkin oli helpompi istua. Siirryimme raviin ja jatkoimme siinä askellajissa. Kevensin reippaasti Melodyn selässä ja takanani kuului tyytyväistä pärskintää. Kukaan ei enää yrittänyt rynniä. Vilkaisin taakse ja ratsastajien naamat olivat punaisia viimasta. Kertasin reitin nopeasti mielessäni ja totesin, että tulisimme isolle ylämäelle pian. Se sujuisi varmasti helpoimmin laukassa.
”Käyntiä!”
Joku huusi jonon perältä jotain.
”Wega ontuu”, Ninni toisti.
Pysäytin jonon ja käänsin Melodyn ympäri. Reeta oli hypännyt alas Tessan selästä ja tutki parhaillaan Wegan kavioita yksi kerrallaan Juulin pidellessä molempia hevosia.
”Se on vain kivi”, Reeta ilmoitti ja nosti kiven ilmaan.
Juuli taisi huokaista helpotuksesta. Reeta punttasi hänet takaisin satulaan ja nousi sitten itse.
”Jaksatteko vielä laukata pikku pätkän?” kysyin ennen kuin käänsin Melodyn takaisin menosuuntaan.
Kuului vain riemunkiljahduksia – kai se merkitsi sitä, että he halusivat…
Kävelimme vielä hetken ja sitten osoitin jyrkkää nousua edessämme.
”Laukkamme tuon mäen päälle, nouskaa kevyeen istuntaan ja ottakaa vaikka harjasta kiinni, että pysyttekin irti satulasta”. Niin sanottuani nostin etummaisena laukan ja työnsin käsiäni hieman eteenpäin. Hevoset revittelivät hieman ja hetkessä olimme ylhäällä.
”Ja takaisin käyntiin!”.
Loppumatkan toteemipaalulle kävelimme pitkin ohjin ja hevoset saivat venyttää kaulaansa.
Söimme lounaan suhteellisen hitaasti, sillä olimme muutenkin edellä aikataulusta. Lisäksi ratsastajat taisivat olla kiitollisia kunnon ratsastustauosta, vaikka he eivät itse sitä myöntäneetkään. Ei ollut ihan mikään helppo suoritus istua kahta päivää putkeen hevosen selässä. Lihakset ainakin saattoivat pistää vastaan.
”Onko vielä paljonkin matkaa?” Ninni uteli syömisen lomassa.
”Pari tuntia vielä, joten taidammekin olla tallilla jo kahdenmaissa”.
”Mutta minä voin pitää sitten lopuksi pienen venyttelyhetken, jotta pääsette huomenna ylös sängystä”, Ilona ilmoitti.
”Se sopisi hyvin”, Hipsukka ilmoitti. ”Minun kädet ovat niin jumissa, etten saa nostettua niitä kunnolla ylös”.
”Jos sinulla on kädet kipeät, niin minulla on pohkeen”, Anzkuli liittyi keskusteluun. ”Nessua kun ei tarvitse kauheasti pidätellä”.
”Joo, siinä laukkasuoralla oli hirveä rako sinun ja Hipsukan välillä ja Nilla meinasi tulla jo ohi”, Sonja valitti.
”Tehän voisitte sitten vaihtaa vaikka paikkaa, vaikka matkaa ei enää kauheasti ole jäljellä”, ehdotin.
Tytöt olivat tyytyväisiä päätökseen – tai ainakin Sonja.

Kävelimme enää enimmäkseen, mutta yhden laukkasuoran suostuin ottamaan tyttöjen pyynnöstä. Talli alkoi kuitenkin olla jo niin lähellä, että pelkäsin hevosten jatkavan laukkaa tallipihaan asti, joten ravailimme vain enää. Hipsukka ja Juuli ainakin alkoivat pikku hiljaa tunnistaa TuKun maisemia ja hevoset jännittyivät. Ne paloivat jo halusta päästä talliin. Eniten taisi olla hoppua Nekulla ja Hipsukka sai tosissaan pidätellä tammaa, ettei se olisi kiilannut jonon kärkeen. Onneksi hiekkatie oli pitkän matkaa niin kapea.

Pihassa meitä vastassa oli paljon porukkaa. Jokaiselle ratsastajalle ainakin yksi apulainen, koska ei ollut mikään yllätys, että ratsastajat pakenisivat pian kahvioon röhnöttämään ja keräämään voimia, ennen kuin jaksaisivat hoitaa hevosensa. Kaarrossa Nekku riuhtaisi itsensä irti ja laukkasi häntä pystyssä varsatallia päin, josta Jasmin ja Walle olivat juuri astuneet ulos. Muut hevoset vietiin karsinoihinsa ja Jasmin talutti Nekun takaisin Hipsukalle.
”Ajattelinkin, että sillä on ikävä varsaansa”, Jasmin pahoitteli.
Nyt kun Nekku oli nähnyt varsansa olevan vielä tallessa, se ei enää tuntunut välittävän siitä. Jasmin lähti viemää Wallea takaisin, jotta Hipsukka pääsisi viemään Nekun takaisin talliin.
Ratsastajia autettiin hevosten varusteiden purkamisessa ja ratsastajien paetessa odotetusti kahvion pimentoon apulaiset tarkistivat hevosten jalat haavojen ja turpoamisten varalta ja sitten ne vietiin tarhoihin loimet päällä.
Kun kaikki oli hoidettu menin itsekin käymään kahviossa. Siellä oli aivan hiljaista. Vaellus oli väsyttänyt urheat ratsastajat niin, etteivät he jaksaneet enää edes jutella. Ainut, joka taisi sanoa jotain oli Esteri: ”Minä en taida pystyä nousemaan hevosen selkään varmaan viikkoon”.


Ps. Vaelluksella mukana olleet käykää kommentoimassa, jos luitte tämän!:) Kiitos:)

Nimi: 5.3.2012

23.04.2012 11:39
Neljän hevosen kaviot kopisivat takanani ja käteni olivat täynnä riimunnaruja.
”Olisin minä voinut auttaa” Katariina huomautti Mollyn selästä.
”Mikäs tässä”, vastasin niukkasanaisena ja nyin riimuista, jotta hevoset kulkisivat nopeammin mukanani. En nähnyt Katariinan ilmettä, mutta pystyin kuvittelemaan hänen kulmien mutristamisen ja olkapäiden kohautuksen.
Emme olleet edes lähelläkään hevosten omia tarhoja, kun Betty kyllästyi ja päätti pujahtaa viereiselle laitumelle.
”Hei!” ärähdin ja kiskoin hihnasta.
Siitä se sekamelska sitten alkoi. Hevoset suunnistivat kukin mihinkin ja hihnat menivät sieltä täältä, kunnes horjahdin ja muksahdin takapuolelleni.
”Kuka olisi voinut arvata, että noin pienistä hevosista on niin kauheasti vaivaa”, puuskahdin itsekseni.
”Tarvitsetko apua?” Sofia kysyi ja ojensi Pepin riimun.
Katsahdin ympärilleni tutkiakseni vahingot, mutta Peppiä lukuun ottamatta kukaan ei ollut päässyt karkuun. Yhdessä Sofian kanssa aloimme selvittää riimunnaru sotkua.
”Ajattelitko päästä helpolla tuomalla kaikki yhtä aikaa?” Sofia kysyi varovasti, mutta ei voinut estää virnistystään.
”Sinuna olisin hiljaa”.
”Okei”, Sofia vastasi ja viimeinenkin solmu aukeni. ”Jospa minä kuitenkin tuon Bettyn ja Täplän”.
En väittänyt vastaan, vaan yhdessä veimme ne samaan tarhaan.
”Kerran olet noin reippaalla tuulella, niin voit varmasti viedä Milon myös tarhaan”, ilmoitin ja lähdin itse kävelemään vastakkaiseen suuntaan. En tällä hetkellä jaksanut kuunnella vastaväitteitä.
Poikkesin Donnan tarhaan. Tamma seisoskeli hiljaa paikallaan ja katsoi jonnekin metsän suuntaan.
”Mitäs tyttö”, kysyin ja rapsutin sen kaulaa.
Donna käänsi suuren päänsä ja hörähti hiljaa. Se hamusi kättäni ja ojensin sille taskustani herkkupalan. Donnan syödessä tutkin läpi sen jalat ja huomasin yhden etusista turvonneen hieman.
”Me taidetaan kaveri lähteä talliin”, totesin vakavana.
En ollut ottanut ylimääräistä riimunnarua mukaan, mutta Donnan taluttaminen oli toista kuin niiden pienien riiviöiden. Tartuin sen riimuun ja kävelimme pois tarhoilta pikkutallia kohti. Tallissa tutkin hevosen tarkkaan ja se tosiaan oli turvonnut aika pahaksi. Talutin Donnan vesariin, mutta pahaksi onneksi Mari oli jo ehtinyt sinne Pepen kanssa.
”Kestääkö teillä kauan?”
”Kyllä tässä joku aika menee”, Mari vastasi.
Donna laahusti perässäni alatallille ja helpottuneena huomasin siellä olevan vesarin olevan vapaana. Avasin hanan ja varttitunnin ajan valutin kylmää vettä Donnan jalkaan. Sitten laitoin vielä voiteet sekä käärön jalkaan ja menimme takaisin pikkutalliin, jossa Marikin jo lopetteli Pepen kuivaamista.
”Jalka turvonnut?” Mari uteli.
”Jep, siitä ei pääse yli eikä ympäri”
”Helpommalla pääsisi, jos Donna lopetettaisiin, kun ei se ikinä ole terve”, Mari totesi realistisesti.
”Niin…”, sanoin miettien. ”Pitää tässä katsoa, että mihin suuntaan tuo jalka oikein menee”.
Donna tila oli vaivannut mieltäni siitä asti, kun se oli satuttanut selkänsä ja eläinlääkäri oli todennut, ettei sillä voisi koskaan enää ratsastaa kunnolla. Katariina kävi sen kanssa joskus kävelemässä maastossa tai uittamassa, mutta mitään muuta sillä ei voinutkaan tehdä. Ei siinä mitään, mutta liikunnan puutteen vuoksi, sille alkoi kertyä saman tien kaikenlaisia muitakin vaivoja – jalkavaivoja pääasiassa. Milloin ontumista ja milloin venähdyksiä. Donna alkoi käydä kalliiksi tallille, minun oli pakko myöntää. Olin kysellyt tutuilta, josko kenelläkään olisi tarvetta tai halua pitää huolta Donnasta, mutta kukapa nyt haluasi selkärikko hevosen, jolla ei voi ratsastaa? Varsojenkaan teettäminen ei tullut kysymykseen vaan Rico oli ja pysyi Donnan viimeisenä varsana – upeana sellaisena.
Suunnittelin meneväni harjaamaan Leeviä, kun muistin, että olin sopinut tapaavani tallityttö Anzkulin tasan kolmelta ja kello oli jo kymmentä yli. Anzkuli odottelikin jo toimiston edessä ja yhdessä menimme sisään.
”Sori, että olen myöhässä, mutta huomasin Donnan jalan turvonneen”, selitin.
”Ei kai tässä mikään kiire ole”, Anzkuli vastasi.
”Niin asiani oli sellainen, että ajattelin piristää hieman hoitajatoimintaa ja järjestää heille retki ja mieleeni tuli heti, että voisimme tulla tutustumaan siittolasi toimintaan, jos se siis sinulle vain sopii”, selitin nopeasti siistiessäni samalla toimiston pöydällä lojuvia papereita.
”Kyllähän se varmaan sopii”, Anzkuli vastasi epävarmana.
”Niin ja jos jotain ohjelmaakin voisi järjestää, että he pääsisivät tekemään käytännössä jotain”.
Annoin Anzkulille hetken aikaa ajatella.
”Tulkaa vaan ihmeessä. Ei meillä mitään ihmeellistä ole luvassa, niin hyvin ehdin tutustuttaa teidät talliin”, Anzkuli viimein vastasi.
”Ihan totta? Se oli mahtavaa”, sanoin innoissani. Oli mukavaa saada tallin arkaan jotain vähän erikoistakin ohjelmaa.

Sofia olikin jo harjannut Sonjan, kun ehdin varsatalliin, mutta harjasin sen vielä nopeasti läpi totuttelemisen vuoksi ja sujautin riimun sen sievään päähän. Jennu oli luvannut tulla auttamaan Sonjan kouluttamisessa, sillä nyt oli vuorossa ratsastajaan totuttaminen. Kentällä olikin jo ratsastajia. Elisa laukkaili Donin kanssa ja Rainer hidasti juuri Nindon käyntiin. Olin hieman yllättynyt nähdessäni hänet TuKun tuntihevosen selässä. Nindo tosin taisi olla hänelle hyvä valinta.
Rainer taputti Nindoa tyytyväisenä, sen paistoi hänen kasvoistaan.
”Ostaisin sinut, jos olisit vähän nuorempi”, hän puhui hevoselle.
Hymyilin hänelle. ”Niin, parempi sen olisi yksityisomistuksessa kuin tuntihevosena”.
Elisa ratsasti Rainerin viereen Donilla, ja me Sonjan kanssa siirryimme kentän sisäpuolelle. ”Tätä hevosta en ainakaan myy”, Elisa ilmoitti virnistäen.
Rainer vilkaisi tyttöön. ”Se on kyllä perinyt hyvät geenit isältään, ole onnellinen, että ostit sen ennen kuin ehdin iskeä silmäni siihen”.
”Molemmat ne ovat taitavia”, sanoin kompromissiksi ja taputin isää ja poikaa reilusti, mutta olin samaa mieltä siitä, että Donia parempaa jälkeläistä Nindo tuskin koskaan tulisi saamaan. – Oletteko muuten vielä kauan täällä kentällä? kysyin.
Huomasin nimittäin vasta nyt kentän toisessa päädyssä vikeltäjän. Anni se siellä taisi Usvan selässä temppuilla.
- Loppuverryttely tässä pitää vain tehdä, Rainer vastasi ja antoi Nindolle pitkät ohjat.
- Voisimme tehdä ne maastossa? Elisa ehdotti. – Niin pääsisi Hannah varsaansa kouluttamaan.
Avasin heille portin.
Jennua odotellessa kävelytin Sonjaa kenttää ympäri. Tamma osasi nykyään olla niin nätisti talutettavana. Ei voinut uskoa, että se oli joskus yrittänyt riuhtoa itseään irti tai hyppiä pystyyn. Meillä oli vankka pohja, jonka avulla oli hyvä jatkaa kouluttamista. Uskoin vakaasti, että Sonjasta tulisi vähintään yhtä hieno tuntihevonen kuin Fatimasta aikoinaan. Se niittäisi koulukentillä kaikki rusetit ja siitä tulisi suosituin tuntihevonen.
- Hannah, Jennu huhuili ja jouduin palaamaan haaveistani taas karuun todellisuuteen. Meillä oli vielä pitkä matka edessä ennen kuin Sonjaa nähtäisiin minkäänlaisessa koululuokassa.
Punttasin varovasti Jennun Sonjan selkään poikittain. Sonja luimisti korviaan äkillisen painon johdosta. Käskin Jennun liukua alas. Jennu katsoi vieressäni kun painelin kädelläni Sonjan selkää eri kohdista, niin että se tottuisi painoon selässään. Oltiin sille kokeiltu satulaakin jo pari kertaa, mutta se oli vieläkin erittäin hermostunut. Jennu oli taas poikittain Sonjan selässä. Tamma pysyi hiljaa aloillaan, mutta korvat pysyivät luimussa. Toistimme tätä harjoitusta monia kertoa niin, että Sonja ei enää kauheasti välittänyt Jennun makaillessa sen selässä.
- Siirrän sen nyt käyntiin ja tule heti alas, jos käsken.
Maiskutin ja vedin riimusta. Varovasti Sonja otti muutaman askeleen eteenpäin. Kehuin sitä vuolaasti, mutta sitten se pysähtyi. Takajalka heilahti ilmassa varoittavasti.
- Okei, tule alas.
Jennu liukui rivakasti ja Sonja pukitti.
- Nyt se alkaa jo hermostua liikaa, sanoin ääneen. – Kokeillaan vielä muutama onnistunut lyhyt kerta ja sitten riittää tältä kertaa.
Pyysin Jennua pysymään vain hetken Sonjan selässä, jolloin tamma ei ehtinyt hermostua vaan onnistuimme lopettamaan vielä kun sillä oli positiivinen kuva ihmisestä sen selässä.
- Sinä voisitkin viedä sen takasin talliin, sanoin Jennulle ja ojensin hänelle riimunnarun.
- Eihän se karkaa käsistä? Jennu varmisti.
- Se on kiltisti talutettaessa.

- Sehän meni hyvin, Marjaana kommentoi kentän toisesta päästä.
Kävelin hänen luokseen. – Ei se hetkessä luonnistu.
- No ainakin se näytti paremmalta kuin minun yritykseni Jokerin kanssa. Pukkilaukkaa koko harjoitus. Anni sai siitä muutaman mustelmankin.
- Enkä kyllä enää suostu harjoitusratsastajaksi, Anni sanoi ja laskeutui kyykkyyn Usvan selässä.
Nauroin. – Miten vikellys on mennyt? Onko kisoja tulossa?
- Kuun lopussa olisi vähän isomman luokan kisat Ruotsissa, Marjaana kertoi.
- Ja viikonloppuna käymme Tampereella kisaamassa, Anni lisäsi.
- Menetkö Usvalla molemmat kisat? kysyin kiinnostuneena.
Anni vilkaisi opettajaansa. – Päätimme ottaa varman päälle ja Tampereelle otamme Felixin.
- Hyvä, kun tuli puheeksi, Marjaana sanoi nopeasti. – Piti kysyä, että voisiko Usva käydä vähän vähemmän tunneilla tämän kuun, kun emme halua ottaa riskiä sen jalkojen kanssa. Esteitä sillä tuskin kannattaa mennä.
Mietin hetken hevostilannettamme. – En usko, että se on ongelma. Tunti päivässä on varmaan ihan kohtuullista.
Marjaana nyökytteli hyväksyvästi.
- Minä jätänkin teidät treenaamaan, sanoin ja heilautin kättäni hyvästiksi.

Nimi: Arabivaellus

04.04.2012 11:55
”Vaellus on jo siis huomenna, mutta emme ole sopineet vielä ruokakuljetuksista tai mistään”, kerroin toimistoon kutsumilleni ihmisille, jotka muodostuivat lähinnä opettajista.
”Otatteko te mitään omia eväitä mukaan eli montako ruokalastia tarvitsette?” Tom kysyi, hän oli käytännönihmisiä ja tiesi mitä aloittaa.
”Otamme jotkut pienet eväät mukaan, mutta sen lisäksi tarvitsemme päivällä tukevan ruuan sekä iltapalan”, vastasin hetken mietittyäni.
”Minä voisin kuljettaa Kultajoelle teille päiväruuan ja samalla käydä heittämässä tarvittavat ruuat saman tien mökkeihin, joissa aiotte yöpyä”, Minttu tarjoutui.
Kultajoki oli tallilla yleisesti tunnettu paikka, joka oli saanut nimensä siitä, että ennen vanhaan siellä oli huuhdottu kultaa. Se oli kaunis paikka, jonne olimme vieneet vaelluksia varten retkipöydänkin tuoleineen ja hevoset saivat joesta puhdasta vettä.
”Se olisi varmastikin paras ratkaisu”, vastasin hyväksyvästi.
”Tuommeko seuraavanakin päivänä ruuat samaan paikkaan?” Katariina puuttui keskusteluun.
”Ei, ajattelin, että menemme eri reittiä pois, niin retkeläiset saavat kokea vähän eri maisemia”. Olin viime yön tutkinut tarkkaan karttaa ja merkannut punaisella sopivan reitin, jota pitkin meidän olisi tarkoitus mennä. Tunsin tallia ympäröivät melkein kuin omat taskuni. Tosin taskuistani saattoi joskus löytyä jotain odottamatonta.
”Seuraavan päivän ruuat voisi joku tuoda Toteemin luokse” ilmoitin ja Tom ja Katariina lupasivat puolestaan hoitaa sen puolen.
Toteemi oli toinen maastossa sijaitseva maastomerkki. Se oli erään hyvin vähän käytetyn hiekkatien laidassa oleva intiaaniaikojen paalu. Myös paalun luokse oli viety retkeilypöytä sekä pystytetty roskis. Paikan huono puoli oli sen suuri ötökkäkanta, varsinkin itikoiden, mutta näin talvella ne tuskin meitä vaivaisivat.
”Ja takaisin täällä teidän pitäisi olla…?” Marjaana kysyi.
”Joskus iltapäivällä, jos mitään ei satu, ehkä neljän tai kolmen aikoihin”, vastasin tuumien.
Sovimme vielä ruokailun aikatauluista ja sen sisällöstä sekä muista ja sitten olikin jo aika käydä laittamassa kaikki tarpeellinen valmiiksi vaellusta varten.

Nimi: Anzkuli
Kotisivut: http://siittolacrystal.webs.com

26.03.2012 20:30
Vierailu Crystalissa 24.3.2012 (anteeksi, myöhässä tämä tarina, ja pahoittelen, että jouduin referoimaan sitä samalla, kun kirjoitin, ei siis tullut niin pitkä, kuin ideat päässä antoivat ymmärtää)

Kaikki Tulikukan hoitajat tulivat aikaisin paikalle. Ehkä se johtuikin siitä, että kaikki seitsemän olivat jotenkin ihmeen kaupalla ahtaneet suuret takapuolensa Hannahin viiden hengen autoon (eli autossa oli kahdeksan ihmistä, sillä Hannahkin tuli mukaan) ja nyt sitten siis tulivat samalla kyydillä. Käskin omia hoitajiani laittamaan seisovan pöydän valmiiksi, kun johdattelin heidät oritalliin. Orit katselivat innokkaasti karsinoistaan ja Hannah myhäili tyytyväisenä, kun näki kasvattejaan niin hyvässä kunnossa (öö, eiku mitä?). Pikaisesti kerroin vähän joka hevosesta ja käytiin satulahuoneessa. Remontin jäljiltä Crystal oli kuin uusi.
Seuraavana poikettiin tammatalliin, tuntitalliin ja varsatalliin. Kaikista puhuin yhtä nopeat löpinät, kaikkien tallien läpikäymiseen meni noin tunti, ja annoin TuKu hoitajien kysyä. Kysymyksiä ei kuitenkaan kovin paljon tullut, ja jatkoimme matkaa kentille ja maneeseille. Kenttiä oli tallilla neljä, maneeseja kaksi. Kaikki olivat eri näköisiä, tai niissä oli erilainen pohja. Kävimme tallin solariumissa ja esittelin hieman tätä astutustoimintaa, mutta kun Riina alkoi silmin nähden voida pahoin, lopetin ja kävelimme sitten solariumiin. Outi oli tapansa mukaan koko ajan äänessä ja halusi tietää kaikesta lisää, nyt kun oli vähän herännyt talliesittelyn jälkeen. Esittely päättyi tähän.

Seisova pöytä oli sillä välin tehty tammatalliin tammat katselivat ihmeissään, kun ihmiset ottivat ruokaa ja söivät heinäpaaleilla niiden karsinan vieressä. Rohkeimmat jopa uskalsivat kerjätä, mutta niille ei annettu mitään, koska kaikki olivat tarpeeksi viisaita ymmärtääkseen, että hevosille ja ihmisille oli eri ruuat. Ruuaksi hoitajat olivat tehneet makaronilaatikkoa, ja sitä kaikki söivät innoissaan. Myös Crystalin hoitajat saivat syödä kättensä jälkeä (ei kun siis mitääh?).

Kun kaikki olivat syöneet (minä tietenkin hitaana syöjänä olin viimeinen, vaikken ottanut edes paljon ruokaa), jaoin TuKun hoitajille hevoset, joilla he osallistuisivat päivän toimintaan, mitä en vielä paljastaisi. Olin saanut Hannahilta jotain pientä tietoa tänne tulevista hoitajista, joten sen pienen lappusen perusteella sitten ponit jaoin. Kerroin vain, että hevosten piti olla tunnin päästä isommalla maneesilla suitset päässä. Tässä hevoset:
Jennu - Tulikukan Petit Camargue
Garamel - Forssan Primadonna
Juuli - CM Spencer W. Kimball
Riina - Solsken frá Tulikukka
Hevoshullu - Pepper
Outi - CM Humppa
Liina - Jarom

Kaikki hoitajat lähtivät heti tutustumaan poneihinsa. Olin tuonut Jaromin ja Spencerin tammatalliin, jotta kaikki tytöt saisivat olla samassa tallissa. Tunnin kuluttua seisoin maneesilla. Hoitajat toivat hoidokkinsa jonossa maneeesiin. Tarkastin harjauksen, ja ensimmäisen kilpailun voitti Outi, hänellä oli puhtain poni. Hannah oli katsomossa laitettuaan minulle kuntoon Villiinan, ja nauroi hoitajien hölmistyneille ilmeille, kun he tajusivat, että tämä oli ensimmäinen osakilpailu pienestä leikkimielisestä kilpailusta. Käskin tytöt ratsaille, ja pienen ähinän ja puhinan jälkeen kaikki olivat poniensa selässä, minä myös Villiinan selässä. Nopein oli tietenkin Garamel, jonka ei tarvinnut paljon tehdä työtä päästäkseen Donnan selkään, mutta muut olivat lähes yhtä ketteriä. Pyysin tyttöjä lämmittelemään hevoset käynnissä ja ravissa ennen kuin aloittaisimme. Annoin Villiinan kävellä muutaman minuutin pitkin ohjin. Outi voitti ensimmäisen kilpailun, ja Garamel toisen. Vielä kolme jäljellä, eli valitettavasti kaikki eivät voineet voittaa edes sitä yhtä kertaa. Ainut, mitä tässä vaiheessa toivoin, oli se, että kaikki pysyisivät poninsa selässä koko pienen ajan, mitä täällä olisimme. Ja kuinkas ollakkaan, juuri kun tätä ajattelin, Pippuri pysähtyi ravista, iski päänsä alas ja teki muutaman kunnon pukin. Hevoshullu pysyi selässä, mutta onnistui mätkähtämään maahan, kun raipan puutteessa pamautti pohkeensa ponin kylkiin ja Pippuri hämmennyksissään jatkoi matkaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut. No jaa, se siitä. Niin hupaisa tuo tippuminen oli, että siitä Hevoshullulle pisteet kotiin, eli näin nopeasti, tippumisen jälkeen, kyhätyn kilpailun voitto :)
Itse heppahippa meni ihan hyvin. Kuuden kierroksen jälkeen kertaakan hipaksi joutuneena oli minun lisäkseni Liina. Jarom totisesti oli nopea kintuistaan, ja kun Hannah oli ensimmäinen hippa, niin kaikki varmasti pääsivät jyvälle kilpailun tavoitteesta. Lopuksi menimme maastoon, Hannah kulki etunenässä, kunnes pääsimme pellolle. "Viimeinen toisella puolen on mätämuna!" hihkaisin, ja kannustin Villiinan villiin laukkaan. Olin tottunut tähän, omalla hevosella saa tehdä mitä lystää :) Ja tottakai olin ensimmäinen toisella laidalla, vaikka muut olivat hyviä kakkosia. Kävelimme tallille, ja laitoimme hevoset kuntoon.

Tammatallissa oli taas ruokaa (ettei Anzkuli nänny nälkään, kun tässä välissähän ei ollut edes kolmea tuntia...), ja tottakai söimme. Lopuksi jaoin palkinnot. Outi, Garamel, Hevoshullu ja Liina saivat karkkipussin ja Crystalin tallitakin omalla nimellä. Loput kolme saivat vain karkkipussit, mutta kätkin Hannahin autoon loput kolme takkia, joten kukaan ei jäänyt ilman.
Illalla hoitajat ja Hannah yrittivät taas ahtautua Hannahin miniminiautoon, ja päätin tarjota osalle kyydin omalla autollani. TuKun hoitajat olivat helpottuneita, kun ei pitänyt sulloontua yhteen autoon, ja Jennu, Juuli ja Riina löysivät myös omat takkinsa. En tiedä, kuinka hauska päivä hoitajilla oli, mutta minulle se oli ainakin erilainen.

- Anzkuli

Nimi: 18.2.2012 Pulkalla pääsee

02.03.2012 15:36
Tervehdin vastaantulevaa talliväkeä marssiessani tomerasti käytävän poikki. Ulkona satoi lunta tupruttamalla, joten eilinen sää siis jatkui. Olin pistänyt Tomin ja Marcon lumitöihin; Tom aurasi aura-autolla lumia teiltä ja Marco taas lapioi lumia kapeammilta poluilta. Olin hyvin onnekas, kun tallissa oli muutama raavas mies, jotka saattoi laittaa luomaa lumia – vaikka he itse olivatkin vastahakoisia, mutta kyllä he muutaman huomauttelun jälkeen yleensä uskovat.
Hilasin itseni tikkaita pitkin parvelle ja tonkiminen alkoi. Aivastin muutaman kerran, sillä heinä pöllysi! Kesken etsintöjen joku tuli häiritsemään minua.
”Oletko avaimen hukuttanut vai mistä moinen kaaos?” Reeta kysyi uteliaana. Näin vain hänen päänsä kurkkaavan lattialuukusta.
”Eiei”, tyydyin vastaamaan.
”Ihmettelinkin mitä sinä heinäparvella teet, tai siis jos esim. Kayla olisi ollut täällä, niin sitä en olisi ihmetellyt, koska sen kaikki tietää kenen kanssa hän täällä olisi”.
Mulkaisin Reetaa ja hän lehahti punaiseksi. Konttasin takaisin tikkaille ja änkesin jalkani luukusta läpi.
”Jos sinulle vain sopii, niin tulisin alas täältä”, käskin enemmän kuin pyysin.
Reeta peruutti tikkaat alas vikkelään.
”Niin ja jos haluat olla hyödyksi, niin valjasta Zack ja Tumnus minulle valmiiksi”, komensin tullessani Reetan perässä alas. Käännyin lähteäkseni, mutta en niin nopeasti, etten olisi nähnyt hänen pyörittävän ruskeita silmiään.
Seuraava kohde oli varasto. Oven edessä oli niin paljon lunta, että kesti hetken saada ovi auki. Varastossa ei totisesti turhaan käyty. Tunkkainen haju iski vastaan ja avasin oven ihan apposen auki, jotta ilma edes vähän vaihtuisi.
”Taidankin tietää mikä paikka seuraavissa talkoissa siivotaan”, mutisin itsekseni ja siirtelin rojuja tieltäni. Kaikkea mielenkiintoista löytyikin, mutta olin jo käskenyt Reetan valjastaa ponit, joten en voinut viipyä kauaa. Sitä paitsi minulle oli jo selvä asia mitä hain.
”Hah!” hihkaisin ja kiskoin tavarat esiin pressun alta, josta ne pilkottivatkin sopivasti.

Pihalla vuonikset odottivatkin jo. Reetaa ei toisin näkynyt, mutta hän oli näköjään nakittanut homman hoitajille, jotka tällä hetkellä pitelivät Zackiä ja Tumnusta.
”Kärryt voittekin ottaa saman tien pois”, huomautin tytöille ilmestyessäni paikalle.
”Mutta Reeta käski meidän valjastaa ponit”, Hevoshullu huomautti.
”No, Reeta ei tiedäkään mistä puhuu”, tyydyin vastaamaan.
He alkoivat heti purkaa kärryjä pois ja Romppu keräsi rohkeutensa ja kysyi sen mitä häntä oli heti askarruttanut: ”Mitä sinä Hannah noilla pulkilla teet?”
”Luulin jo ettei ketään kiinnosta” puuskahdin. ”Minä olen tietenkin lähdössä pulkkailemaan”.
”Entä ponit” Hevoshullu kysyi kiinnostuneena.
”Ne tulee tietenkin mukaan, vai mitä Hannah?” Romppu kysyi innoissaan, sillä hän oli tajunnut homman luonteen.
”Ehdottomasti”.
Hevoshullu ei vieläkään tuntunut tajuavan, mutta hän saisi sen pian selville. Kärryjen tilalle kiinnitin erikoispulkat, joita olin joskus kauan aikaa sitten tuunaillut tällaisia tilaisuuksia varten.
”Hevoshullu voikin hypätä Zackin selkään ja Romppu kipuaa ripeästi Tumnuksen pulkkaan”, käskin ja kummempia kyselemättä tytöt menivät paikoilleen. Itse istahdin Zackin taakse kiinnitettyyn pulkkaan ja keräsin ohjat käteen.
”Ja ei kun menoksi!” huudahdin ja läimäytin ohjilla Zackin lautasille.
Maailman ihanampia ääniä oli ehdottomasti talvella hevosten kavioiden narskunta lunta vasten. Tuuli tarttui hevosten harjaan ja pakkanen löi vasten kasvoja. Hevoshullu hytkyi Zackin pomppivan kiitoravin mukana. Harmi, etten vain nähnyt hänen ilmettään.
”Käyntiin!” huusin Rompulle, joka ravasi aivan perässämme.
Hevoset hidastivat välittömästi hitaampaan askellajiin.
”Luulin jo, ettemme hidasta ikinä”, Hevoshullu huokaisi ja laskeutui vaivalloisesti alas Zackin selästä.
”Et kai saanut tarpeeksesi ratsastamisesta”, kysyin virnuillen ja Hevoshullu tyytyi vain ilveilemään takaisin. ”Sitten voitkin hypätä Rompun eteen, niin otetaan pieni laukkapätkä”.
Tytöt vaikuttivat innokkailta asettautuessaan pulkkaan, niin että molemmat mahtuivat. Onneksi olin silloin joskus ostanut isot pulkat. Kannustin varaslähdöllä Zackin laukkaan ja Tumnus säntäsi perään ilman käskyäkin. Puristin lujasti laudoista kiinni lähdössä, sillä pulkka heilahti mukavasti hevosen spurtatessa. Tunsin Tumnuksen hengittävän aivan niskaan ja pian se siirtyi jo aivan rinnallemme. Hevosten hengitys höyrysi pakkasimassa ja pulkka jätti jälkeensä lumipöllyn, joka hiljalleen laskeutui takaisin maahan. Tumnus oli vasta päässyt vauhtiin ja se kiri suoraan Zackin ohi. Yritin vielä maiskuttaa ja kokeilla oliko Zackistä enää vastusta, mutta Tumnus piti johtopaikkansa. Huusin tytöt takaisin raviin, sillä peli oli menetetty. Ja alussa olin ollut ihan varma, että isompikokoinen Zack peittoaisi pienen Tumnuksen – ja sillä oli ollut vielä kaksi matkustajaa kyydissä! Tosin he eivät painaneet juuri mitään.
”Mihin te oikein jäitte?” Romppu mukamas hämmästeli, kun ravasin heidän rinnalleen puuskuttavalla Zackillä.
Naurahdin kimakasti. ”Maisemia jäätiin ihailemaan”.
Talli oli lähellä, joten annoimme hevosten vielä kävellä lopunmatkaa. Hevoshullu hyppäsi sitä ennen Zackin ohjaksiin ja minä kävelin hevosten rinnalla. Pulkka ei tainnutkaan olla mikään maailmaan pehmein kulkuväline.

Minulla oli vielä yksi tunti pidettävänä tältä päivältä. En oikein jaksanut ajatusta koulutunnista ja hevosetkin tuntuivat kaipaavan jotain muuta. Pulkka-ajelu oli ollut sen verran hauskaa, että päätin, että menisimme maastoon mekin.

”Satulat pois ja loimet tilalle” ilmoitin ratsastajien saapuessa maneesiin.
”Onko joku perunut tunnin tai jättänyt tulematta?” kysyin Marjaanalta, joka juuri katselikin tuntilistaa maneesin toisessa päässä.
”Elisa ei tullut ainoastaan tunnille”.
”Kenellä hän meni?”
”Henkalla”, Marjaana vastasi. ”Otatko sen tunnillesi?”
”Vähän ajattelin, kun menemme varmaan maastoon melkein koko tunniksi”.
”Ok, saadaankin sitten koko maneesi”.
”Joo, alkuverkat tullaan vaan tekemään ja sitten me lähdetään”, tarkensin.
Autoin paria ratsastajaa loimien kanssa ja Marjaanan kanssa punttasimme ratsastajat selkään.
”Gimli meni oikein hyvin Vanessalla, joten sen uskaltaa taas ottaa pienten tunneille”, Marjaana kertoi tunnistaan ja punttasi vuorostaan minut Henkan jykevään selkään.
”Hyvä, entä Waldo? Liikkuiko se puhtaasti?”
”Ei”, Marjaana vastasi. ”Sinun on paras ratsastaa sillä itse ja todeta tilanne, mutta ei se kauhean hyvältä näyttänyt tunnilla”.

Alkuravit ja käynnit otimme maneesissa ja käskin heidän mennä jopa vähän pohkeenväistöä. Itse kävelin Henkan kanssa uran sisäpuolella ja jakelin heille neuvoja:
”Ylläpidä rytmi Stellan kanssa”.
”Puolipidäte!”
”Ei jalkaa niin taakse Essi”.
”Nyt Kara lähtee takaosa edellä!”
Päästin tytöt myös laukkaamaan muutaman kierroksen, jolloin ravasin itse. Sitten lähdimme maastoon lopputunniksi ja Marjaanan tunti valtasi maneesin. Ilta oli jo pitkällä ja aurinko oli laskemassa. Henkka kulki reippaasti ja jonon loppupää meinasi jäädä jälkeen.
”Ravatkaa kiinni, jos välimatka kasvaa liikaa!”
Otimme muutamia ravipätkiä ja koska hevoset eivät tuntuneet olevan liian energisiä, laukkasimme myös yhden pitkän pätkän hangessa. Henkka ei olisi halunnut siirtyä raviin ja jouduin pidättelemään sitä, jotta saisin sen taas rauhalliseen raviin, jossa olisi mukava istua. Teimme jonon kärjessä hieman väistöjä ja asetuksia ja Henkka alkoi taipua mukavasti. Se hakeutui paremmin kuolaintuntumalle, eikä ollut enää niin yli-innokas.

Marjaanan tunti oli jo lopettanut, kun käännyimme kaartoon tallipihassa. Mari tuli hakemaan Henkan minulta.
”Waldo on jo Sofian kanssa maneesissa”, Mari ilmoitti.
He eivät olleet ainoat maneesissa olijat, sillä Nina ja Flash olivat ilmeisesti tulleet heti tuntien loputtua isoon maneesiin. Yksityispuolen maneesissa oli jo valot pois päältä.
”Ei se ihan puhtaalta näytä”, kommentoin ja suljin oven jäljessäni.
”Ei se siltä tunnukaan”, Sofia vastasi.
Hän hyppäsi alas Waldon selästä ja antoi ohjat minulle. Käynnissä en kauheasti tuntenut mitään erikoista, mutta Sofia ilmoitti sen näkyvän. Ravissa tunsin ongelman itsekin.
”Pitää siis pyytää uutta satulaa sovitukseen”.
Sofia nyökkäsi. ”Ja tunneille sitä ei kannata laittaa ilman satulaa”.
”Pitänee laittaa ilmoitustaululle ilmoitus, että joku halukas ratsastamaan tällä päivittäin, niin kauan kunnes löydämme sopivan satulan”.
Olin todella harmissani, mutta vääränlaisen satulan kanssa Waldo satuttaisi vain selkänsä uudelleen ja se oli vasta tullut sairaslomalta vääränlaisen varusteen vuoksi. Ensimmäiseksi huomenaamulla soittaisin satulasepän paikalle.

Nimi: 25.8.2011

06.12.2011 17:07
Leevi oli huonolla tuulella heti aamusta alkaen ja se pamautteli karsinan seiniään hullun lailla haistaessaan heinäkärryn tulevan.
”Hiljaa nyt!” huusin sille ja Leevi luimisti korviaan yrittäen esittää hurjaa.
Se irvisti hampaitaan viereisen karsinan Nemolle ja potkaisi seinää. Se vasta yllyttikin Nemon mukaan ja pelkäsin jo hetken, että ne hajottaisivat koko karsinan. Heitin heinät muille hevosille ensin ja tulin sitten Leevin ja Nemon karsinoiden eteen.
”Kuulkaas nyt isot pojat”, toruin niitä. ”ei tuolla tavalla saa käyttäytyä tai kohta täällä joudutaan tehdä remontti”.
Aukaisin Leevin oven ja työnsin heinät sen karsinaan. Hampaat irvessä ja korvat yhä luimussa se syöksyi suorastaan heinien kimppuun. Nemo mellasti omassa karsinassaan.
”Mitä isä edellä, sitä poika perässä”, huokaisin.

Tallin ovi kävi ja Ilona saapui hikisen Tessan kanssa.
”Huono päivä tänään vai?”
”Pitäisi ottaa Leeville hoitaja, jotta voisin keskittyä tulevaan mestariin”, sanoin tarkoittaen Nemoa. ”Mutta en voi, koska Leevi söisi hoitajansa elävältä pahalla tuulella ollessaan”.
”Auts”, Ilona irvisti. ”Tessakin näyttää enkeliltä oriisi rinnalla”.
”Virnuile sinä vaan siinä. Päihitämme teidät koska vaan ja missä vain”.
”Uuu, pelottaa”, Ilona nauroi. ”Onneksi emme kisaa samoissa lajeissa”.
”Äkkiäkö minä Leeville opetan vähän lännenratsastusta”, sanoin itsevarmankuuloisesti, mutta sitten pokkani petti ja räjähdin nauramaan. ”En ikinä pysty kuvittelemaan Leeviä kiertämässä ympäri tynnyreitä ja odottamassa hiljaa, kun avaan portteja!” yritin sopertaa nauruni seasta.
Ilonakin nauroi niin makeasti, etten saanut mitään selvää hänen vastauksestaan. Tessa kuitenkin tökkäsi kärsimättömänä seisoskelusta omistajaansa selkään ja he liikenivät paikalta. Kova pamaus kuului aivan selkäni takaa hypähdin varmaan metrin poispäin pelkästä saikähdyksestä.
”Pirskatin ori” kiroilin ja toivoin, että olisimme hommanneet talliin nyrkkeilysäkin, jotta voisin päästää höyryjä hieman ulos. Hevoset olivat taas niin rasittavalla päällä, että joskus toivoin, ettei äiti olisi ikinä vienyt minua ensimmäisen kerran tallille, jolloin koko hevoshullunkärpäsen puremalta oltaisiin vältytty. Mitähän tekisin tällä hetkellä, jos en olisi tutustunut ikinä hevosiin? Kyyhöttäisin varmaan jossain tunkkaisessa toimistossa tuijottaen tietokoneen ruutua koko tarkkaan mitoitetun työpäivän ja illat kärsisin kaikein maailman niska- ja hartiakivuista. Puhumattakaan siitä, että liikuntani jäisi varmaan siihen, että löntystäisin autolle ja autosta työpaikalle ja illalla sitten sama juttu päinvastoin. Ehkä siis oli ihan hyvä, että äiti raahasi minut joskus pikku naperona tallille, tulin siihen johtopäätöksen joka kerta, kun asiaa ajattelin.
Ajatukseni keskeytyivät taas, kun Leevi jatkoi riehumistaan.
”Nyt sinä kyllä lennät pihalle!” huudahdin ja riuhtaisin riimun käteeni.
Leevi odotti karsinassa peppu ovelle päin ja potkaisi, kun kiskaisin oven auki.
”Ähäkutti” lällättelin. ”Kyllä minä sinun metkut tunnen jo niin hyvin, ettei sinusta mitään vastusta minulle ole.”
Hain orin karsinan kulmasta ja lähdimme pihalle. Leevi yritti ryöstää, mutta kiskaisin sitä narusta ja se tyytyi vain tanssahtelemaan ympärilleni levottomasti. ”Ole onnellinen, että olet niin lahjakas, koska muuten se olisi hyvästi!”
Ori vain muljautteli silmiään villisti häntä korkealla.

Pihalla olivat jo myös Marco ja Magic. Poika laskeutui juuri ratsunsa satulasta.
”Olitteko treenaamassa?” kysyin ja vedin Leeviä kauemman toisesta oriista.
Magic luimisti myös korviaan. ”Juu”, pidemmälle poika ei ehtinyt, kun Kayla ryntäsi suorastaan tallista ulos kypärää samalla päähän laittaen.
”Valmista!” hän huudahti.
Katsoin heitä kysyvästi ja yritin samalla kaikin voimin pitää oman orini paikoillaan.
”Kayla haluaa koittaa Magiciä”, Marco vaivautui selittämään.
”Kai mun pitää tallin kuuluisaa hevosta kokeilla”, Kayla vastasi puolestaan iloisena ja rapsutteli oria.
”Mä punttaan sut”, Marco sanoi vakavana ja tarttui tytön toiseen jalkaan.
Kayla nappasi ohjat käteensä ja lennähti satulaan.
Olin lievästi sanottuna hieman hämmentynyt Marcon ja Kaylan ystävyydestä, koska poika ei ikinä ollut ystävystynyt kenenkään tallitytön kanssa Jasminia ja Maria lukuun ottamatta, mutta he olivatkin tunteneet toisensa jo lapsista asti. Olin itse asiassa jopa luullut, että Marcon ja Marin välillä oli jotain. Mutta mitäpä minä näistä asioista tiesin, kunhan arvailin. Käännyin lähteäkseni Leevin kanssa tarhoille päin ja näin Marin katsovan Marcoa ja Kaylaa varsatallista käsin. Olin sen verran kaukana, etten nähnyt kunnolla tytön kasvoja, mutta tuskin ne kovin iloisilta näyttivät. Mari huomasi tuijotukseni ja katosi saman tien takaisin tallin uumeniin.

Vein Leevin tarhaan pikaisesti sillä käteni alkoi jo puutua. Päätin toteuttaa sen minkä olin aikonutkin. Riensin toimistoon ja kirjoitin tyhjälle paperille lapun ja ennen kuin ehtisin muuttaa mieleni pistin sen nastalla kiinni ilmoitustaululle:

”Etsitään hoitajaa Leeville. Tuittupäinen ori ja sopii vain uhkarohkeille, mutta taidon omaaville. Hoitaessa omavastuu, mutta autan tarvittaessa. Ota yhteyttä Hannahiin, jos olet tarpeeksi hullu kiinnostuaksesi!”


Nimi: 22.5.2011

03.10.2011 17:13
Ilma lähestulkoon väreili jännityksestä. Lumet olivat sulaneet kokonaan jo aikapäiviä sitten ja ruoho oli hetkessä kasvanut täyteen komeuteensa. Suurten laidunten tarkastus oli kuitenkin vienyt sen verran aikaa, että hevoset joutuivat vielä odottelemaan laitumelle pääsyä. Hoitajat olivat toki syötelleet niitä, mutta mikään ei voittanut hevosten mielestä laitumelle pääsyä täysin vapaana ja villinä. Tallipihalla vilisi hoitajia, sillä olin eilen ilmoittanut heille aikeistani. Kävelimme Sofian kanssa heidän luokseen hymyillen.
”Onko narua?” kysyin kuuluvalla äänelle – ei minun tosin olisi tarvinnut korottaa ääntäni, sillä kaikki olivat hiljentyneet meidän astellessa paikalle rauhallisesti kävellen.
Jasmin ja Mari tulivat luoksemme sylissään isot pinot valkoista köyttä.
”Siellähän ne oli vintillä pölyttymässä”, Mari kertoi.
”Sitten ei kun hommiin!” huudahdin.
Toimimme Sofian kanssa työnjohtajina ja homma saatiin kunnolla vauhtiin, kun Katariina ja Tom ajoivat farmarilla paikalle. Köydet laitettiin niin, että hevoset pääsisivät juoksemaan suoraan tallista laitumelle. Matka ei ollut pitkä, eikä kukaan yleensä yrittänytkään karata narujen läpi – vaikka se olisi käynyt aika helposti – sillä hevoset tiesivät mistä on kyse.
”Käykää joku hakemassa Olivia tänne yksityispuolelta”, Katariina ehdotti ja Olivian uusi hoitaja Lilja lähti hakemaan ponia.
Odotimme hetken ja pian Olivia melkein laukkasi ulos tallista vetäen hoitajaansa perässä. Kun he olivat tulleet aidan toiselle, Lilja päästi tamman irti ja tämä suuntasi saman tien talliin, niin kuin Katariina olikin ajatellut. Ehdimme hyvän tovin jutella pihalla lämpimässä auringon paisteessa, kun hoitajat alkoivat hermostua.
”Eikö niiden hevosten pitäisi jo tulla?” Mari ihmetteli. ”Ei sillä Olivialla yleensä näin kauan kestä avata niitä karsinan ovia”.
Se oli totta. Lähdimme katsomaan mistä oli kyse. Talli vaikutti ihan normaalilta ja hevoset olivat edelleen karsinoissaan – joskin hieman malttamattomina kuin tietäen, että mikä niitä odotti. Viimein Jasmin löysi Olivian rehuvarastosta yrittämästä avata lukollista kauralaatikkoa.
”Teemmekin tämän sitten toisin”, aloitin. Kerroin mitkä hevoset tuli päästää karsinoistaan ja ennen sitä osa porukasta meni takaisin pihalle vartioimaan, että hevoset menisivät varmasti laitumelle. Ensimmäisinä tallista ulos ryntäsivät Gimli ja Nellie joukkoa johtaen ja aivan niiden perässä viilettivät Creamy, Severi, Lea ja Mimi. Kaikki ne näyttivät tietävän minne mennä, mutta Gimli karkasikin joukon johdosta ja testasi ihmisiä, jotka vartioivat juuri tätä varten pystytettyjä aitoja. Erin seisoi jalat harallaan ponin edessä ja esti sen pääsyn. Gimli laittoi korvat kiukkuisena luimuun ja yritti harhauttaa Erinin. Tallista kuitenkin pyyhälsi seuraava erä hevosia ulos ja Gimlille tuli kiire ehtiä Leon, Fannin, Sessan ja Felixin mukaan. Felix veti ylpeänä joukkoaan hörähdellen innostuneena.
” Kunpa sillä olisi tuollainen askel ratsastettaessa, niin se olisi jo voittanut monet koulukisat”, Sofia huomautti vierestäni.
Vielä viimeisenä katselimme viiden hevosen pukkilaukkaa. Paroni melkein potkaisi siinä riehuessa Dino, joka pisti korvat luimuun ja yritti näykkäistä takaisin. Nino kuitenkin pisti hevosen aisoihin luimistelemalla vieressä ja viimein ne hävisivät portista sisään laitumelle. Katariina ja Tom sulkivat portin huolellisesti ja tallitytöt odottivat jo seuraavaa käskyä.
”Sitten sama juttu, mutta nyt vuorossa on orilaidun!”

Nimi: 1.5.2011

18.07.2011 16:44
Tom oli aloittanut jälleen lännenratsastuskurssien pitämisen ja päätin käydä katsomassa, miten siellä meni. Pikku kentälle oli laitettu kaikennäköisiä hökötyksiä; oli siltaa, pressua, porttia, puomeja ja tynnyreitä. Tom itse istui luontevasti oman hevosensa Nawgan selässä ja näytti mallia kurssilaisille radasta. Nawga oli haka lännenratsastuksessa, joten se sai tehtävät näyttämään älyttömän helpoilta, mutta olin monesti koittanut itsekin lajia ja tiesin, ettei asia niin ollut. Tom ratsasti ensin käynnissä pienen puomilabyrintin läpi, ylitti sitten pressun ja sillan ja lopuksi siirsi tammansa taitavasti portin viereen samalla kun itse avasi sen. Sitten hän meni portista läpi ja lopuksi vielä laittoi sen takaisin kiinni – ja kaikki tämä pitkillä ohjilla.
Ilona ja Tessa olivat seuraavana vuorossa, sillä he olivat ryhmän harjaantunein pari. Taitavasti Ilona ohjasi Tessan labyrintin läpi vihreälle pressulle. Pressun rapistessa Tessan kavioiden alla tamma alkoi luimia, mutta totteli kiltisti kuitenkin ratsastajaansa. Silta ja portin avaus sujuivat myös mutkattomasti. Tomin antaessa vielä palautetta ratsukolle Mari ja Ziggy lähtivät matkaan. Heillä oli hieman kompurointia puomeilla, mutta Mari ei antanut sen häiritä enempää. Ziggyllä oli ilmeisesti huono päivä meneillään, sillä ei aluksi ollut halukas astumaan pressun päälle. Tamma kurotti kaulaansa pitkälle ja haisteli epävarmana pressua. Marin pienellä kannustukselle se laittoi ensimmäisen jalkansa varovasti pressulle ja sitten kaikki muutkin, mistä hyvästä se sai kaulalle taputukset. Loput tehtävästä pari suoritti melkeinpä moitteettomasti.
”Hyvin ratsastettu Mari”, Tom kehui. ”Sinun pitää antaa sille vain aikaa, kun nämä tammat tuppaavat joskus olemaan vähän temperamenttisia, mutta hienosti hoidettu tilanne”.
Dukat oli vielä suhteellisen nuori ja kokematon, mutta minun silmissäni se oli kehittynyt huimasti. Tom oli ottanut vastuulleen Dukatin koulutuksen ja se kyllä näkyi. Innokkaana ori aloitti tehtävän suorittamisen, eikä se välittänyt tuon taivaallista heiluvasta pressusta tai kopisevasta sillasta. Ainut ongelma ilmeni viimeisessä tehtävässä: portissa. Dukatin kärsivällisyys joutui koetukselle ja jatkuvasti tepasteli kauemmaksi portista, jolloin sen ratsastaja joutui kääntämään hevosen ympäri ja lähestymään uudelleen porttia. Ehdin jo hiukan itsekin tuskastua Dukatin sähläämiseen, mutta viimein sen ratsastaja sai kuin saikin portin auki ja pääsi toiselle puolelle.
”Sinun ei tarvitse sulkea porttia, kun Dukat vain hermostuu pahemmin”, Tom sanoi ja ratsasti itse portille sulkemaan sen.
Dukatin ratsastaja taputti ratsuaan vuolaasti ja hymyili, vaikka portti-tehtävä ei ollut mennytkään niin hyvin kuin hän oli odottanut. Aina ei kuitenkaan voinut onnistua. Waldo oli vuorossa seuraavana ja sen koko olemus kieli hermostuneisuudesta. Katselin ruunaa silmäkovana ja melkein säikähdin Kati tullessa viereeni kentän laidalle.
”Oikookohan Waldo suorittaa yhtään tehtävää?” Kati mietti ääneen.
Puistelin päätäni tietämättömänä ja siirsin katseeni takaisin Waldoon. Se oli suorittanut nyt labyrintin ja ratsastaja oli saanut käskyn hiukan lyhentää ohjia. Pressu selvästikin sai Waldon tolaltaan ja se loikkasi pienen sivuhypyn, mutta ratsastaja säilytti tasapainonsa.
”Ei taida olla ensimmäistä kertaa Waldon satulassa”, Kati tokaisi.
En pystynyt vieläkään vastaamaan mitään järkevää.
Tom pyysi ratsastajaa ravaamaan pientä volttia pressun ympärille.
”Aseta ja taivuta sitä niin, että se vähitellen tulee lähemmäs pressua, eikä olisi niin jännittynyt”, Tom neuvoi kärsivällisesti.
Waldo ravasi hyvin nykivästi ja tuijotti melkeinpä hypnotisoiden vihreää pelottavaa pressua, mutta pysyi koko ajan voltilla ratsastajan pohkeiden välissä. Varovasti ratsastaja pienensi volttia, kunnes hevosen kaviot melkein koskettivat sitä.
”Siirrä se nyt käyntiin ja yritä tulla pressun yli. Pehmeät avut!”
Ratsastaja sai huijattua Waldoa astumaan pressun päälle, mutta heti, kun se tunsi kahisen materiaalin kavioidensa olla, se hypähti pystyyn ja pakeni paikalta turvallisen välimatkan päähän.
”Räpsy voisi aloittaa radan ja tee sinä Waldon kanssa samaa volttiharjoitusta kuin äskenkin. Sitten kun Räpsy ylittää pressun, niin menet perässä”.
Räpsyn koulutus lännenratsuksi oli tuottanut tulosta ja ylpeänä katsoin sitä tehtävien parissa, joiden tekemisestä se selvästikin nautti. Pressun se lähti ylittämään reippaasti ja Waldon ratsastaja käänsi hevosensa sen perään. Waldo epäröi hetken, mutta sitten se loikkasi koko pressun yli jättiharppauksella ja heitteli päätään.
”Se oli jo edistystä, taputa sitä. Kaikki voivat mennä uraa pitkin ja otetaan vähän kevyttä ravia ja taivutelkaa kunnolla niitä, koska seuraavaksi laukkaamme tynnyreiden ympäri!” Tom huuteli ohjeita.
Hän ravasi itse aidan viereen meidän luoksemme.
”Miten Räpsyn kanssa on sujunut?” kysyin kiinnostuneena.
”Räpsy on mielestäni pian valmis aloittamaan ihan normaalin tuntihevosen homman täyspäiväisesti. Se voi itse asiassa todella hyvin”, Tom kertoi ylpeänä.
”Waldossa taitaa sen sijaan olla haastetta”, Kati totesi siihen väliin.
”Totta”, Tom myönsi otsa kurtussa. ”Se pelkää vieläkin tiettyjä asioita, mutta en näe mahdottomaksi sitä, että se vielä joku päivä kävelisi tuon pressun yli normaalisti”.
”Traumoja ei ihan helposti vaihdeta hyviin”, totesin ja Tom nyökytti päätään.
”Hannah!” kuului tallin suunnalta.
Käännähdin äänen suuntaan ja näin Jasminin viittoilemassa. Jätin Katin katomaan harjoituksia ja kävelin itse ripeästi Jasminin luokse. Hän seisoi alatallin edessä Yö vieressään sekä kaverinaan Hanna ja Sissi.
”No?”
”Mistyn ratsastaja ei tullutkaan tunnille, joten tamma on karsinassaan vielä varusteet päällä ja muistelin, että sinä valitit joskus sitä, että et ole vielä päässyt ratsastamaan sillä, joten siellä se odottaa”.
”Aa, no voisinhan minä sillä mennäkin”, vastasin ja jatkoin matkaani talliin.
Hain Mistyn sen karsinasta, jossa se odotti kärsivällisenä varusteet päällä. Kiristin ulkona sen vyö ja nousin selkään. Minun piti pidentää jalustimia varmaan viisi reikää. Ilmeisesti tamma oli ollut viimeksi pienten tunnilla. Tarkistin vielä vyön ja ohjasin sitten Mistyn maastoon suuntaan, jonne olin nähnyt Jasminin ja Hanna katoavan varsoineen. He eivät olleet ehtineet pitkälle ja ratsastin heidän viereensä.
”Miten Sissin koulutus on mennyt?” kysyin Hannalta.
”Hyvin. Olemme viime viikkoina treenanneet yhdessä Jasminin ja Yön kanssa, koska varsatkin näyttävät nauttivan enemmän, jos niiden ei tarvitse olla yksin”.
”Molemmat ovat edistyneet jo paljon”, Jasmin sanoi väliin.
”Oletko vielä yhtään ajatellut, että pidätkö Yön vai myytkö sen?”
Jasmin katsoi mietteliäänä vilkasta varsaansa ja selvitti sen harjaa takuista samalla, kun käveli eteenpäin. ”Katson ensin onko sillä potentiaalia kouluratsuksi ja päätän sitten”.
”Kuulostaa järkevästä”, myönsin. ”Mutta nyt minä jatkan matkaa tai Misty hermostuu”.
Sanoin tytöille heipat ja nostin lennokkaan ravin.

Nimi: 17.4.2011

22.05.2011 18:47
Väsyneenä järjestelin toimiston papereita sekä vastasin puheluihin. Viime yö oli mennyt todella myöhään, sillä Ulpu oli saanut ähkyn ja emme saaneet eläinlääkäriä heti kiinni. Hänen viimein saapuessa ähky oli mennyt hieman huonompaan suuntaan ja tammaa oli pitänyt kävelyttää melkeinpä koko yö. Apuna minulla onneksi oli Mari ja Jasmin. Minttu oli myös myöhemmin ilmestynyt paikalle Marin soittamana ja tytöt saivat lähteä kotiin nukkumaan minun ja Mintun jäädessä vielä tallille. Tänä aamuna Ulpu näytti jo paljon paremmalta ja löysinkin Mintun nukkumasta kahvion sohvalta. Herätin hänet varovasti ja lähetin kotiin nukkumaan. Sofia oli luvannut pitää Mintun puolesta hevostunnit siltä päivältä.
Laskin juuri puhelin alas, kun toimiston ovi repäistiin auki ja kaksi naamaa kurkisti ovenraosta.
”Me jo ihmettelimme, että missä sinä olet!” Liina puuskahti.
”Ainahan minä täällä päivällä olen”, vastain kummastuneena.
”Sinähän lupasit pitää meille estetunnin kahdeltatoista!” Outi huudahti moittien.
Vilkaisin kelloa ja se oli jo melkein puoli yksi.
”Olen pahoillani, viime yö meni vähän pitkälle…”
”Voit tulla nyt”, Liina ei antanut minun jatkaa.
”Okei”, myönnyin.
Kävellessäni Outin ja Liinan perässä yritin muistella milloin olin lupautunut pitämään heille tunnin, sillä yleensä sain taivuteltua Katariinan siihen hommaan. Minulta meni nimittäin vain hermot siitä sekamelskasta.
Kentällä odottivat Emmi taluttaen Klassikaa ja Iida Palettea.
”Me lämmiteltiin ne jo kunnolla sekä pyydettiin hoitajia kasaamaan esteradan”, Outi ilmoitti ponnistaessaan Klassikan satulaan.
Nyökyttelin vaisuna katsoessani ympäri suurta kenttää. Se oli täynnä vaikka minkä näköisiä ja kokoisia estehirmuja, joiden yli nämä tytöt eivät ikinä pääsisi. Viimein silmiini osui yksittäinen ristikko ja pysty, jotka olivat noin 60cm.
”Yksitellen ravissa tuo ristikko ja sitten perään pysty laukassa”, ohjeistin ja varmistin, että he tiesivät mitkä esteet olivat kyseessä. Ei haavereita tälle tunnille.
Liina vaati päästä ensimmäisenä ja ristikon yli he ravasivat yllättäen hyvin, mutta laukka oli niin tahmeaa, etteivät he millään pääsisi seuraavan esteen yli – olihan kyseessä sentään Palette.
”Pohkeita! Ihan liian hidas laukka! Pohkeita ja anna kerran vaikka raippaa!” huusin, mutta Liina ei ollut tarpeeksi topakkana ja Palette pysähtyi esteen eteen odotetusti. ”Uudelleen ja sitten parempaa laukkaa!”
Palette oli kuitenkin jo menettänyt mielenkiintonsa esteisiin ja kieltäytyi menemästä toiseen päätyyn. Talutin heidät sinne ja päästäessäni ohjista irti Palette ampaisi laukkaan.
”Ravia!” huusin. ”Tai ohjaa se edes esteelle!”
Palette ohitti ristikon mallikkaasti ja Liina kadotti toisen jalustimen. Hän ohjasin neuvostasi Paleten päin aitaa ja sain jalustimen takaisin jalkaan.
”Outi voi tulla tässä välissä”, sanoin uupuneena. Tänään ei ollut minun päiväni.
Klassika oli kuumentunut ihan liikaa odottamisesta ja seisoskelusta, joten se ampaisi laukkaan Outin roikkuessa ohjista.
”Voltti, voltti, voltti!” kiljuin. Tuolla menolla edessä olisi väistämättä sairaalakeikka.
Laukattuaan suunnilleen kuusi volttia – laskut menivät sekaisin toisen voltin jälkeen – Outi sai viimein siirrettyä Klassikan raviin ja lähestyi nyt estettä. Tamma kuitenkin nosti uuden laukan.
”Ei haittaa, ohjaa se ristikolle”.
Klassika loikkasi esteen yli ja pukitteli.
”Pää ylös!”, mutta liian myöhään. Outi makasi jo maassa hiekkaa suussa.
Riensin Outin luokse ja autoin hänet pystyyn. Katariina oli onneksi lähettyvillä ja hän sai kiinni kenttää ympäri hurjasti laukkaavan Klassikan ja punttasi Outin vielä takaisin selkäänkin.
”Minun pitäisi varmaan jo mennä, joten olin ikuisesti kiitollinen, jos voisit jatkaa tästä” sanoin nopeasti ja talsin jo kohti kentän porttia jättäen Katariinan hämmästyneenä seisomaan paikoilleen. ”Olen palveluksen velkaa!” huusin vielä.
Omatuntoani hiukan kolkutti, mutta Katariinalla oli tarvittavaa kärsivällisyyttä Liinan ja Outin opettamiseen. En edes ehtinyt talliin asti, kun Ódin laukkasi hurjana tallipihaan ilman ratsastajaa. Nappasin villiintyneen oriin ohjista kiinni nopeasti, kun pari hoitajaa ja Mari ilmestyivät tallista melua kuulleessaan.
”Noora on tuolla jossain”, sanoin ja ojensin ohjat Marille. ”Me mennään Kaylan ja KaLen kanssa etsimään häntä”.
Miten kaikki oikein meni juuri tänään pieleen. Harvoin Ódinkaan sai omistajaansa tiputettua selästä, mutta miksi sen piti olla juuri tänään? Pistin juoksuksi Kaylan ja KaLen seuratessa parhaansa mukaan perässä. Jonkin matkan päässä metsässä Noora kävelikin meitä vastaan pientä polkua pitkin.
”Mitä tapahtui?” KaLe kysyi heti, kun ennätimme hänen luokseen.
”Ódin säikähti jotain lintua ja lensin selästä kun leppäkeihäs”, Noora yritti vitsailla, mutta huomasin kuinka hän piteli rannettaan. Katsoin häntä kysyvästi.
”Se taisi vähän venähtää”, hän vastasi vähätellen. ”Mennäänkö jo takaisin?”
Kävelimme kiirettä pitämättä takaisin tallille, jossa jätin Nooran Tomin hoitoon. Minun oli kiirehdittävä pitämään alkeistuntia Mintun puolesta, jonka olisi pitänyt alkaa jo suunnilleen 10 minuuttia sitten. Onneksi taluttajat olivat jo auttaneet ratsastajat selkään ja menneet kävelemään uraa pitkin valmiiksi.

Pujotin Athoksen päähän riimun ja lähdimme ulos tallista. Iltapäiväunet olivat tehneet terää ja tunsin oloni jo paljon virkeämmäksi. Olin nähnyt Teijan – Tompan omistajan – menevän yksäripuolelle samaan aikaan, kun olin itse mennyt hakemaan Athosta karsinastaan. Teija oli Nemon epävirallinen hoitaja edelleen ja hän huolehti oriin liikutuksesta, jos minulla ei sattunut olemaan aikaa. Yksäripuolelta löysin tosiaan Teijan laittamasta Ódinia kuntoon.
”Toivottavasti ehdit ratsastaa myös Nemon” muistutin taputtaessani steppaavaa Athosta, sillä Teija oli lupautunut ratsastamaan sillä tänään.
”Älä huoli”, Teija vastasi ottaen suitset pois Ódinin kaulalta. ”Olen ratsastanut jo Tompan ja Noora lupasi lähteä maastoon kanssani, joten laitan hänelle hevosen tässä kuntoon”.
”Te kaksi vai?” kysyin epäluuloisena, kun Teija lähti kävelemään ohitseni ulos tallista oriin kanssa.
Teija nyökkäsi.
”Älä sitten katko hevoseni jalkoja siellä, eikä mitään maastoesteitä, kun Noora on nyrjäyttänyt sen ranteensa”.
Seurasin häntä ulos ja nyt vasta huomasin myös Nooran, joka istui pukilla tallin jalkojaan heiluttaen. Teija ojensi hänelle Ódinin ohjat ja pinkaisi itse talliin hakemaan Nemoa.
”Miten ranne?” kysyin.
”Siinä on side ja saan ottaa sen pois ehkä parin päivän päästä”.
”Ja silti menet ratsastamaan” totesin kohottaen kulmakarvojani.
Noora hymähti. Tallista kuului kavionkopsetta ja arvelin Teijan olevan tulossa, joten lähdin itse maneesin suuntaan. Tiesin kokemuksesta, että Nooran päätä ei saisi kukaan käännytetyksi – ei edes lääkäri, joten en aikonut tuhlata aikaani siihen, kai hän itse tiesi, mitä oli tekemässä.
Maneesiin olin rakentanut pienen kujan, jossa oli kolme pystyä. Päästin Athoksen irti ja annoin sen hetken juoksennella ympäriinsä ja tutustua esteisiin ennen kuin kutsuin sen luokse. Juoksutusraippa kädessä ohjasin sen kujalle ja 80cm esteet se hyppeli kuin mikäkin vahan tekijä. Korotin niitä metriin ja sama uudestaan parikin kertaa. Athos näytti niin komealta venyttäessään itsensä esteiden yli. Sen karvakin hohti niin valkoisen puhtaana. Olikohan Jasmin käynyt harjaamassa sen? mietin, sillä hoitajaa oriilla ei ollut. Nostin vielä 20cm esteitä, eikä Athoksella ollut vieläkään mitään vaikeuksia. Ylpeänä se pärskähteli ja tanssahteli selvitettyään esteet. Se pyöri minua ympäri vilkkaana ja pysähtyi sitten taakseni ja henkäisi lämmintä ilmaa niskaani saaden minut nauramaan. Että miten rakastin hevosia!

Nimi: 19.3.2011

22.05.2011 18:45
Odottelimme kahviossa Ilonan ja Jasminin kanssa heppakerholaisten saapumista. Pikkuhiljaa meteliä alkoi kuulua ja kerholaiset purjehtivat innoissaan sisään. Kerho oli pyörinyt jo muutaman kuukauden ajan ja kerholaisista oli muodostunut sinä aikana aika tiivis ryhmä. He tapasivat toisiaan tallilla myös muulloin kuin kerhopäivänä eli sunnuntaina. Muutama heistä oli jo aloittanut ratsastustunnitkin, mutta tämän kerhon ideana oli tutustuttaa halukkaat hevosten hoitoon. Kerhon suoritettuaan he halutessaan voisivat ottaa hoitohevosen tallista.
Tänään oli ohjelmassa hevostaitomerkinharjoittelua Ilonan ja Jasminin johdolla. Viime viikolla kerholaiset olivat jo aloittaneet harjoittelun Vikin ja Marin kanssa ja nyt jatkettiin sitten siitä, sillä seuraavalla kerralla kukin yrittäisi suorittaa perushoitomerkin. Kerholaisia oli kahdeksan ja jokaiselle heistä jaettiin oma harjoitteluhevonen. Ensin Ilona neuvoi heitä kiinnittämään hevosen ja sitten vasta alkaa harjata sitä. Kiertelin kurkkimassa karsinoihin, miten siellä pärjättiin. Röllin karsinassa touhusi Ninni. Hän oli saanut ponin jo sidottua vetosolmulla kiinni ja etsi nyt sopivaa harjaa, millä aloittaisi. Elvistä ja Henkka ei oltu annettu kenellekään tietyistä syistä, joten jatkoin matkaani niiden ohi Zackin karsinan luo. Siellä Esteri yritti epätoivoisesti saada Zackiä nostamaan päätään ylös heinistä, jotta voisi sujauttaa tälle riimun.
”Kokeile laittaa heinät sen ruokakuppiin”, vinkkasin.
Kiitollisena Esteri kasasi heinät syliinsä ja nosti ne vihreään ruokakuppiin. Zack tuli tietenkin heti heinien perässä ja Esteri sai pujotettua hetken päästä riimun sille päähän. Viereisessä karsinassa Pipsa seisoi korvat luimussa peppu ovelle päin ja nosteli hermostuneena jalkojaan. Jasmin kävi hakemassa kiukkuisen ponin Lucialle, joka seisoi karsinan ulkopuolella avuttoman näköisenä.
”Minä voin pitää ponista hetken aikaa kiinni”, Jasmin sanoi kiinnittäessään riimunnarun riimuun.
”Oliko se tuollainen viimeksikin?” kysyin ihmeissäni.
Lucia pudisti päätään. ”Se oli ihan kiltti viimeksi”.
”Voit suorittaa ihan hyvin hoitomerkin jollain muulla ponilla, jos Pipsa on tällainen vielä ensikin kerralla”, Jasmin totesi ja Lucia alkoi harjata ponia helpottuneena tiedosta.
Minä puolestani lähdin pikkutalliin harjailemaan Hallista ja Täplää. Viki oli kuitenkin jo vienyt ponit ulos ja putsasi jo niiden kavioita.
”Sinähän olet nopea”.
”Jos käyt hakemassa vain kärryt, niin voidaan kohta lähteä”.
Kävin hakemassa tallista kahdet ponikärryt, jotka sain vaivalla kannettua pihalle ja laitoin Hallikselle valjaita jo kiinni, kun Viki vielä kävi viemässä harjapakit paikoilleen. Hallis oli tuttuun tapaansa äreällä päällä ja se nosteli jalkojaan varoittavasti.
”Kuulehan poni”, moitin sitä. ”kyllä sun metkut tiedetään”.
Hallis laski jalkansa alas ja tyytyi vain luimimaan uhkaavasti.
”Huono päivä vai?” Viki kysyi osoittaen ponia.
”Ihan kun sillä joskus hyvää päivää olisikaan”, vastasin ja hymyilin naureskellen.
Hallis ja Täplä olivat pian valjastettu ja pääsimme vihdoin matkaan. Täplä kulki reippaasti kokoonsa nähden tiellä, mutta Hallis jarrutteli ja jouduin muistuttamaan sitä tasaisin väliajoin raipalla. Kosketin sitä vain kevyesti raipan täällä lautasille ja se oli jo pukittaa.
”Oletko varma, ettei se ole sairas tai jotain?” Viki huuteli naurahdellen kauempaa.
”Poni on terve kuin pukki ja aina ollut, mutta luonnetta sillä riittää. Onneksi se ei ole yhtään suurempi tai muuten voisin vaikka joutua ratsastamaan sillä joskus”, vitsailin.
”Et varmasti pysyisi selässä puoltakaan minuuttia”, Viki veikkasi ja maiskutti Täplälle merkiksi, kun tulimme heidän kohdalleen.
”No, en”, myönsin. ”Pikkulapsetkin pysyvät kauemmin, mutta vain sen takia, että Hallis ei pudota aloittelijoita selästään”.
”Onneksi on kärryt”, Viki muistutti ja kannusti poninsa raviin.
Hallista ei tarvinnut hirveästi patistaa eteenpäin vaan se ampaisi ystävänsä perään. Hännät hulmuten ja pölypilvet jaloissaan ne ravasivat tasaväkisin rintarinnan.
”Se kumpi on risteyksellä ensin voittaa!” Viki huusi ja kannusti poninsa kovempaan vauhtiin.
Hallis kuitenkin pisti paremmaksi ja Täplä jäi jälkeen. Juuri ennen risteystä Hallis kuitenkin iski jarrut jälleen pohjaan ja jäi ihmettelemään, että kumpaan suuntaan pitäisi mahdollisesti mennä. Yritin maiskutella ja naputtaa raipallakin, mutta Hallis vain rupesi peruuttelemaan.
”Ei ole totta!” huudahdin harmistuneena, kun Viki ja Täplä kiitivät ohi hurraten voitonriemuisesti.
Samassa Halliskin tajusi viimein, että mihin piti mennä ja se hypähti oikein laukkaan ja minä huomasin hetki sen jälkeen istuvani pölyisessä maassa raippa sojottaen ihan mihin sattui.
”Mitä sinä siellä maassa istut?” Viki kysyi aidosti hämmästyneenä, sillä hän ei ollut vielä ehtinyt kääntää Täplää ympäri nähdäkseen hienon tippumiseni – mikä oli hyvä asia, koska nyt Viki ei voisi jälkeenpäin kertoa, miten typertyneeltä näytin tajutessani istuvani maassa, enkä ponin kärryillä.
”Huvikseni päätin istahtaa tähän”, sanoin ironisesti ja nousin ylös vikkelään. ”Tätä se poni saa vielä katua”.
Sillä aikaa Hallis söi vähän matkan päässä maukasta ruohoa kuin ei olisi ikinä muuta tehnytkään. Kävelin sen luokse ja kuulin koko ajan takanani huvittunutta naurua, josta ei meinannut tulla loppua sitten millään.
”Pidä jo se suusi kiinni ja tästä ei sitten puhuta muille”, yritin vannottaa Vikiä, vaikka tiesin jo etukäteen kuinka turhaa se oli.
Hetken aikaa sain maanitella ponia luokseni, mutta onneksi tiesin sen kaikki jekut, joten pian istuin jo takaisin kärryillä.
”Että piti sekin kokea”, kirosin hiljaa.
”En olisi uskonut, että hihihii…”
”Suu kiinni tai työnnät sinut seuraavaan ojaan”, komensin ja käänsin ponin takaisin tallille päin. ”Nyt minulle riitti tämä reissu. Ihan liikkaa draamaa tällä päivälle”.
”Miten joku voi tippua kärryiltä?” Viki edelleen hekotti maha kippurassa ja Täplä näytti hieman epävarmalta tilanteen suhteen.
”Ai, että miten? Minä voin näyttää”, irvistin ja ohjasin Halliksen aivan heidän kärryjensä viereen ja tökkäsin hieman Vikiä kylkeen.
Hänen naurunsa loppui lyhyeen. ”Sellaista peliä”, hän totesi ja virnisti ilkeästi.
Tajusin mitä hänellä oli mielessään ja kannustin Halliksen hurjaan raviin Täplä aivan kannoillani.
”Odota vain, kun saan teidän kiinni!”
”Jiihaaa!” huusin ja yllätyin itsekin, kun tajusin Halliksen tottelevan ensimmäistä kertaa tällä reissulla käskyäni.
Pölypilven saattelemana saavuimme tallille ja meitä vastassa olikin kymmenkunta ihmistä.
”Rauha”, huohotin pysäyttäessäni hikisen ponini.
”Diili”, Viki vastasi yrittäen tasoittaa hengitystään.
”Jaaha, sainko minä juuri kiinni itse tallin omistajan rikkomasta sääntöjä? Laukkaa tallille?” Katariina kysyi moittien, mutta ei voinut peitellä virnistystään.
”Se oli pakon sanelema Hätätilanne – isolla H:lla”, puolustauduin. Ojensin Hallisen ohjat Pipsan hoitajalle Hannalle. ”Voitko jäähdytellä ponin ja riisua sitten sen varusteet?” Hanna nyökkäsi ja näin kuinka Riinu tuli ottamaan Täplän Vikiltä.
Yritin kävellä tyynesti talliin, mutta en voinut olla kuulematta, kun Viki alkoi kovaäänisesti kertoa juttua pikku retkestämme: ”Olisittepa nähneet sen, kun Hannah istui maassa ja…” Pidemmälle hän ei päässyt, kun pääsin keskeyttää koko jutunkertomisen.
”Katariina muuten”, sanoin niin kovalla äänellä, että Viki joutui hiljenemään. ”Minä taidankin pitää tänään kello seitsemän tunnin (Vikin tunti ;p) ja luultavasti menemme ilman satulaa ja harjoittelemme kenties kevyttäistuntaa ehkäpä koko tunnin jos hyvin käy”. Sitten astelin pari askelta tallia kohti, mutta käännyin kuitenkin vielä hämmentyneen Vikin puoleen ja totesin pirullisesti: ”Sinulle minä taidankin laitan Pepen”.
Astuin talliin ja heikosti kuulin vielä vastaväitteitä.
”Ei Pepeä, tiedät, että en tykkää isoista hevosista!”
”Mikä vika Pepessä on?” kuului Marin tyrmistynyt ääni.
”Hannah….!”

 

©2017 Tulikukan hevostila - suntuubi.com